The Vaselines: Sex With An X

Sub Pop

Alun perin 80-luvun jälkipuoliskolla perustettu glasgowlaisyhtye The Vaselines ehti elää vain kolmisen vuotta, julkaisten muutaman EP:n ja yhden pitkäsoiton. Jo näiden avulla yhtye vakuutti etenkin sanoituksillaan mm. Nirvanan Kurt Cobainin joka yhtyeineen versio sittemmin kolme Vaselines-biisiä, luoden yhtyeelle eräänlaisen kulttistatuksen. Pitkän poissaolon ja muutaman sen aikana julkaistun kokoelman jälkeen yhtye nousi jalkeille vuonna 2008 ja pistää nyt (viimein) toisen albuminsa kuuljoiden tarjolle. Ja täytyy sanoa että vaikka säröindiehissuttelijoiden soitanto kumartaa edelleen 80-lukuisille juurilleen vahvasti, ei Eugene Kellyn ja Frances McKeen söpössä popissa ole 2010-luvun lasien läpi katsottunakaan sen suurempaa vikaa eikä albumi tunnu vähääkään turhanaikaiselta nostalgia-aktilta kuten melko monet uudelleenlämmittelyt. Sex With An X on oikeasti toimiva ja jopa omalla tavallaan tuore kokonaisuus, josta löytyy mukavasti koukkua ja sellaista helppoa hyväntuulisuutta ja kepeyttä.

Musiikillinen linjaus löytyy jostain valoisan heleyden, särisevän garagepopin ja hallitusti vispaavan tanssijalan keskivaiheilta, kuten heti huohottaen hölkkäävä avausraita Ruined todistaa. Vatkaus ei lähde keulimaan, säröä ei viedä mahtiponteen ja ilme on pienempi kuin rock. Nimibiisin heleä ja itseään kertaava rallattelu todistaa jällleen että kovin monimutkaisia kaavoja hyvään pop-kappaleeseen ei tarvita. Vaseliinien tapauksessa taputuksilla vahvistettu pienimuotoinen svengi, hyväntuulisuus ja Eugenen ja Francesin toisiaan oivallisesti tukeva laulu riittää. Vaikka vatkausta löytyy ja aika tummissa kauiuissakin sukellellaan, on vallitseva ilme kevyesti särisevä ja huolettomasti hellivä poppis. Kaiken kaikkiaan kaksikon meiningistä nousee hiukan mieleen garagesöpö sukulaisuus Stereo Totaliin, vaikka ilme onkin pehmeämpi, melodisempi ja popisti söpömpi. Samanlaista viehkon yksinkertaista kulmikkuutta touhussa kuitenkin on, ainakin paikoittain.

Kaksikkoa tukee tällä levyllä kolmen muusikon lisävahvistus, jolla luodaan toimiva bändisoittoilme. Stevie Jacksonin kitaran, Belle & Sebastianistakin tutun Bob Kildean basson ja Michael McGaughrinin lyömien ohella debyytintinkin tuottaneen Jamie Watsonin kädenjälki ja Julie McLarnonin analoginen nauhoitus täytyy mainita, sillä albumi onnistuu vahvasta 80-lukulaisuudestaan huolimatta kuulostamaan mukavan ajattomalta ja riisutut sävyt pukevat erinomaisesta Kellyn ja McKeen pop-kaavaa. I Hate The 80´s:in, Overweight But Over You:n ja My God Is Bigger Than Your Godin kohdalla kertosäesloganit jäävät vahviten päähän pyörimään, mutta albumi onnistuu alusta loppuun tuntumaan mukavan virkeältä ja kiitettävän originaalilta. Kyllä tällaista 80-lukulaisuutta sietääkin nykypäivittää, vaikka kasari aika karmiva vuosikymmen olikin kaiken kaikkiaan.