Gunpowder Power & Gold: Wolf Under The Floor

Verdura

Turku-tamperelaista Gunpowder Power & Gold –yhtyettä voi jossain mielessä nimittää kotimaiseksi superbändiksi. Tai oikeastaan pelkästään se että mukana ovat jo edesmenneen Sergion Kujasalot, Epilästäkin tuttu Lauri rummuissa ja Jarkko kitarassa, saa höristämään korvia. Yhden pitkäsoiton ja muutaman lyhyemmän tuotoksen verran 2000-luvun alkuvuosina hurmannut indievalleilu-yhtye päätti aikanaan päivänsä turhan nopeasti. Kun samaan pakettiin Kujasalojen kanssa pakataan mm. Xysmasta ja Mannhaista tuttu äänijänteiden venyttelijä Joanitor Muurinen ja toisessa kitarassa vaikuttaa yhden Suomen parhaista orkestereista eli Sur-rurin Ville Vuorenmaa niin johan alkaa ennakko-odotukset olla korkealla. Tiedä sitten kuinka paljon Jarkon, Villen ja viisikon täydentävän, mm. Jumalan ruoskasta tutun basisti Jyrki Nissisen taustasta löytyvä Seksihullut-yhtyelinkki on mahtanut vaikuttaa GP&G-orkesterin syntyyn..?

Mistä sitten on kyse? No, Verduran julkaisemalla komealla kymmenraitaisella vinyylillä liikutaan tumman kaihoisan ja avaran draamallisen vaihtoehtoisemman kantripoljennon parissa. Muurisen laulu kaartaa jylhästi kaartavassa mollissa, bändin soitto on kaihostaan ja melankoliastaan huolimatta mukavan kepeää ja irtonaista. Jylhyys ei käänny mahtipontiseksi tiiliskiveksi vaan herkkyys säilyy. Avausraita Sing My Girliä huomattavasti kipakammin laukkaava You Can Trust Me pitää sisällään ihan riehaantumiseen asti yltävän kipinän, muttei silti ala keulimaan. Silti tunnelman puolesta se että Last Dance rauhoittuu asian äärelle palvelee Joanitorin laulun vaikuttavuutta paremmin – avara kaari nostaa parhaimmillaan niskakarvat pystyyn, joka yleensä on melkoisen hyvä merkki. Kyllähän se Sergion ja miksei Sur-rurinkin junnaustausta paikottain nostaa päätään myös Gunpowder-soitossa, eniten ehkä sellaisena kaikuisena viipyilevyytenä. Mausteita osataan käyttää koristeena mahtavasti, olipa sitten kyseessä vaivihkainen piano tai hillitysti hyödynnetty foni. Pidemmälle päästäessä vahvimpia poltinjälkiä tärykalvoille jättävät tässä vaiheessa Across The Desertin hillitty jylhyys, Hounds Of The Devilin huohottavampi jykevyys ja tumman utuinen The Train Has Passed. Mitään varsinaista motkotettavaa viisikon komeasta debyytistä ei ole, mutta todellisen arvonsa levy osoittanee siinä kuinka isoksi se pystyy kasvamaan pidemmässä kuuntelussa. Noin reilun kymmenen pyöräytyksen jälkeen tähtiä tuikkii jo ainakin se neljä viidestä.