Charon: A-Sides, B-Sides & Suicides

Spinefarm

Charonin edellinen studioalbumi ilmestyi viisi vuotta sitten, eikä jatkoa ole edelleenkään luvassa. Venähtänyt julkaisuväli ei näinä päivinä toimi bändin eduksi, joten nyt on koittanut ensimmäinen kokoelman aika. Päälle kahden ja puolen tunnin mittainen paketti on kahden levyn sekä kolmenkymmenenkahdeksan siivun mittainen katsaus menneeseen.

Levyistä ensimmäinen keskittyy ilmeisimpiin hitteihin sekä suuriin kappaleisiin, jälkimmäisen kerätessä kasaan promoja, demoja sekä bonusbiisejä. Pelin avaa herrojen Leppäluoto, Tuohimaa, Hautamäki & Karihtala työstämä uunituore The Cure, jonka suoraviivaisessa paahdossa on kuultavissa sopivassa suhteessa niin kuusysiä kuin Valoakin. Debyyttialbumi Sorrowburnilta mukaan on yltänyt vain kaksi kappaletta, eivätkä bändin kaksi viimeisintä pitkäsoittoa, Songs for the Sinners ja The Dying Daylights, saa juuri tätä kummoisempaa asemaa. Valinta on sinänsä ymmärrettävä sillä vuosituhannen vaihteessa julkaistut Tearstained ja Downhearted olivat juuri ne albumit, jotka selvimmin muokkasivat yhtyeen ilmaisua. Näistä kumpainenkin on edustettuna viidellä kappaleella, ja esimerkiksi suoraviivaiset Christina Bleeds, Bitter Joy sekä hitaammin kaarteleva Craving ansaitsevat jokainen esille noston.

Harvinaisuuksista kasattu kakkoslevy on se, joka jää monella luultavasti hyllyyn ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen. 90-luvun alkupuolella Charon oli vielä puhtaasti death-bändi, jonka ensimmäiset pikkukiekot olivat raakaa sahausta. Tätä muistuttaen kiekko päättyy yhdentoista kappaleen mittaiseen death-rynnistykseen, joka on valovuosien päässä Charonista vuosimallia 2010. Biisit kärsivät kengännauhabudjeteista sekä kahden sentin angstista, mutta suuren innostuksen ja potentiaalin voi yhä kuulla jopa Declinen vihaisesta murinasta sekä Tempestarsin näppärästä rakentelusta.

Arkiston helmistä huomattavasti kiinnostavampia ovat aikoinaan sinkuille bonuksiksi päätyneet raidat. Välittömästi koukuttavat Divine ja Re-collected kelpaisivat monelle bändille vaikka itse sinkkuraidoiksi, eikä ärhäkkä Give Nothing jää näistä jälkeen. Aikoinaan Sorrowburn albumin sessioista yli jäänyt The Cult versiointi Sun King sekä Kentin alkujaan esittämä The King is Dead tuovat väriä pakettiin. Aurinkokuningas on ajettu sellaisen death-mankelin läpi, ettei biisiä tahdo aluksi edes tunnistaa, kun taas Kent-siivu esitetään suurella sydämellä ja syvällä tunteen palolla.

Charonin elämä tähän asti on saatu kiteytettyä kahteen levyyn. Näistä ensimmäinen palvelee selkeästi bändin 00-luvun fanikantaa, joista monelle sinkkuhitti Little Angel edustaa kaiken alkua. Sinkuille jätetyt helmet syventävät kuvaa, ja jopa 90-luvun örinävaihe tuo mukaan oman osansa – tosin yksitoista raitaa raakaa kurkunleikkuuta koettelee jo hiukan kärsivällisyyttä.