Stonewall Noise Orchestra: Sweet Missisippi Deal

Transsubstans

Ruotsalainen Stonewall Noise Orchestra luottaa raskaaseen mutta sulavasti polveilevaan ja rullaavaan blues-pohjaiseen jyrään, tuoden heavy rockahtavalla soundipolitiikallaan mieleen jopa alkuaikojen Black Sabbathin. Sweet Missisippi Deal on yhtyeen kolmas albumi ja se on julkaistu digitaalisesti jo kesällä. Albumimuotoista julkaisua lupaillaan syksyksi. Yhtye on itse hoitanut äänitykset omalla studiollaan, vasta miksauksessa on otettu apukäsiksi Robert Ekholm. Levyn nimi viittaa toisaalta pohjalla olevaan bluesiin, mutta varsinaista räme/delta-fiilistä siinä ei ole kuin ehkä junnaavassa psykedeliassa mikä säröhypnoosilla luodaan. Kyllä tämän kanssa silti avolavalla voisi rullata pitkin öistä suisto-valtatietä.

Raskaampi rock-jyrä jättää meikäläisen usein kylmäksi, mutta SNO:lla on biiseissään sen verran ilmeikkyyttä ja tarpeeksi vastustamaton imu että Sweet Missisippi Dealin promolätty on pyörinyt kuuntelussa melkoisen ahkerasti. Viisikko onnistuu luontevasti yhdistelemään stoner-raskailuunsa elementtejä niin popista, bluesista kuin jopa grungesta. Pohjalla oleva kaava on yksinkertainen mutta kappalemateriaali onnistuu samaan aikaan muodostamaan yhtenäisen kokonaisuuden että nousemaan esiin yksittäisinä makupaloina. Paljon lisäulottuvuutta pakettiin tuo solisti Singe kurottelevalla laulullaan.

Toisaalta musiikin lajityypin vahvuus on nimenomaan säröjyrän imu. Toisaalta taas SNO:n kohdalla nimenomaan jyrän väritys tuo siihen sellaista lisäarvoa joka nostaa albumin esiin massasta. Heti Black Cat Bonen alussa pakettia maustetaan klassisella elokuva-sämplellä, jotka rytmittävät levykokonaisuutta alusta loppuun asti. Niitä olisi ehkä voinut käyttää enemmänkin… BCB on vielä melko perinteinen stoner-jyrä, kakkosraita The Showdownin rysäyttäessä pyörteilevine kaarteineen ja vaivihkaisine hengähdyksineen hiukan lähemmäs maalitaulun keskustaa. A Song For The Foolin kirkonkellonkumahduksista nouseva kertsi toimii, I Am onnistuu nousemaan levyn avainraitoihin ihan sillä että rikkoo jyräkaavaa hiukan vaanivammalla säkeellä. Toisaalta myös seitsemään ja puoleen minuuttiin venytetty jylhähkösti laahaava One Hundred toimii ihan hyvin edellisen vastapainona. Jos levy kulkisi alusta loppuun vastaavalla mahtiponnella niin ainakin meikäläisen into lopahtaisi. Rajoitetussa määrissä tehokasta.

Mausteista siis peukkua, olipa sitten kyseessä Stereo Mindedin ja Rise Aboven vocoder, mainitut leffa-lainaukset tai mainion päätösraita Interstaten torvi-välisoitot ja latinalaiset kitarakurvailut. Ei Stonewall Noise Orchestra ole ehkä lajityyppinsä klassikoita tälle albumilleen saanut aikaan, mutta kyllä Sweet Missisippi Dealiä ilokseen kuuntelee. Olisin voinut yhden tähden enemmänkin antaa, mutta plussan puolelle mennään joka tapauksessa.