Them Bird Things: Wildlike Wonder

Playground

Viime vuoden kotimaisten ykköstulokkaiden joukkoon pahemmin hikoilematta noussut suomalais-yhdysvaltalainen Them Bird Things ei oikeastaan yllätä kakkoslevyllään. Periaatteessa tutut elementit ovat edelleen samoilla sopivilla paikoillaan. Yhdysvaltalaisten vanhemman polven rock-miesten Mike Brassardin ja Steve Blodgettin maukas biisikynä kohtaa yhtä lailla sulavasti Salla Dayn persoonallisen laulutulkinnan ja kyseessä on edelleen kiireettömästä ja ilmeiltään kujeilevasta utuisaan molliin vaihtelevasta, leijailevan pehmeästä rock-musiikista. Toki enemmän pop-, soul-, ja kantrifolk-sävyillä kuin munakkaasti…

Silti uuttakin löytyy. Uusien jäsenten, basisti Jarmo Vähähaan ja moninaisia juurevia soittimia keitokseen tarjoilevan Arttu Tolosen myötä yhtye on siirtynyt entistä vahvemmin juurevien ja riisutumpien sävyjen äärelle. Samalla levyn ilmapiiri on kuitenkin aiempaakin syvemmissä vesissä kulkeva. Tiedä sitten onko se juuri Vähähaan jykevä basso joka tuo kokonaisuuteen kaikesta pehmeydestä ja folk-sävyistä huolimatta maittavan rockaavan pohjavireen, vaikka akustisilla kitaroilla, mandoliinilla, lap steelillä, puhaltimilla jne. luodaankin autereisempaa ja irtonaisempaa värimaailmaa… Sallan laulu kuulostaa vähintään yhtä upealta kuin ensimmäisellä albumilla, vaikka sitä todellista revittelyä ei vieläkään levyllä kuulla. Eikä se kyllä ehkä tähän maisemaan sopisikaan…

Entäpä sitten biisikynä? Yltävätkö Lintujutut taustavoimineen yhtä vahvaan liitoon biisien valossa kuin mitä tunnelmissa ja maisemissa? Vaikea kysymys, koska samaa levyähän ei ole mitään järkeä tehdä uudestaan ja aina jos jotain saa niin jotain samalla menettää. Joudun vastaamaan kyllä ja ei – parhaimmillaan yhtye tiivistää iisimmästä kaavastaan timantteja, paikoittain taas homma soljuu ohi hiukan huonommalla tarrapinnalla. Tyylikästä, kaunista ja sielukasta musiikki on silti alusta loppuun.

Levy alkaa vaivihkaa käynnistelevän Northern Curven pehmeän utuisella jumituksella, jonka sävellyksestä vastaa Bill Kinzie. Vaikuttavampi on kuitenkin levyn toinen ”lainaraita” eli Jake Holmesin vanhan nauhoitteen pohjalta tulkittu vitosbiisi Marionette, jossa tumma pohjavire kohtaa sovituksen kepeän irtonaisuuden ja antaa loistavasti tilaa Sallan pysäyttävälle laululle. Mutta palataan vähän taaksepäin. Raukeasti hymyilevä kantriralli Raised In Bangor oikeastaan vasta käynnistää levyn Northern Curven jälkeen ja onnistuu nousemaan vaivattomuudellaan levyn kepeämmän puolen eturiviin. Silver Oldsmobile jatkaa samalla välineistöllä selvästi reippaammin ja kipakammin, maustuen oivasti huuliharppusvengillä. Slovari-silittely Marie pysäyttää jälleen Sallan äänen äärelle – vaikka laulussakin ollaan katkeria ja kaikkea niin Sallan ääni kääntää suupielet ylöspäin eikä tummia pilviä näy taivaalla.

Marionetin jälkeen seuraava oikeasti pysäyttävä raita on levyn ehkä hitein yksittäinen kappale, tummasti rullaava Underground jota keventää valoisammin groovaavat urut. Monesti yksinkertainen on kaunista ja tarttuvaa, eikä tässäkään kohtaa kovin monimutkaisia kiemuroita tarvita jotta kolahtaa. Rennosti hymyilevä ja loppua kohden rauhallisesti kasvatettava Once I Found A Snake, öisesti näppäilevä ja torvilla koristeltu White Lipstick sekä avarammin kaartava East Colorado Plain ovat kaikki hienoja biisejä mutteivät iske yhtä vahvasti samantein. Sitä vastoin hämärässä heleästi kuiskaileva No Live To Give You jotenkin osui ensimmäisellä pyöräytyksellä, vaikkei kappaleessa tavallaan tapahdukaan sen ihmeellisempiä. Samoin kärkiryhmään nousi päätösraita Georgia Mountain kaikella sillä avaralla kaihoisuudellaan joka sen pinnan alla väreilee. Väreily onkin yksi olennainen vahvuus Them Bird Thingsien paketissa. Juureva ja riisutumpi suunta on toimiva valinta eikä biisikynäkään ole hukassa. Hyvä.