Queen: The Platinum Collection, Vol. 1 - 3

Parlophone

Queenista tykkääminen on aina ollut hieman epäilyttävää, mutta jos ulkomusiikillisia seikkoja ei oteta lukuun, voi sen jälkeensä jättämään tuotantoon uppoutua varsin hyvillä mielin. Itsekin olin pahimmassa indie-vimmasani hankkiutunut bändin levyistä eroon, mutta nyt pienen nostalgiakertoimen nosteessa ei bändin diggailua tarvitse hävetä pätkääkään. Toki Queenin show-meininki oli (ja on hetkittäin vieläkin) vähän turhan pömpöösiä makuuni, eikä pahimmista kasarirokkauksista löydä tikullakaan juhlimisen aihetta, mutta erityisesti bändin 70-luvun tuotanto nostaa tällä kolmen cd:n kokoelmalla päätään. Platinum Collection niputtaa yhteen aiemmin kolmena osana ilmestyneet Greatest Hitsit, joten hyvin tutusta matskusta on kyse.

Ykkösosa on ehdottomasti täysien pisteiden arvoinen. Queen-klassikko numero Yhden, Bohemian Rhapsodyn, lisäksi mm. Killer Queen ja Fat Bottomed Girls osoittavat että bändin luomisvoima oli vahvimmillaan silloin kun sen tekemisiä ei osattu juurikaan arvostaa. Erityisen pahoja osumia Queen sai musiikkikriitikkojen suunnalta, joka nykypäivän vinkkelistä katsottuna tuntuu vähintäänkin kohtuuttomalta. No, eivätpä ihmiset vielä 2000-luvullakaan tiedä miten esim. The Arkiin tulisi suhtautua.

80/90-lukuun painottunut kakkos-levy on suurta hittien juhlaa ja omakohtaisesti kaikkein läheisintä Queenia – näiden biisien tahdeissa sitä on nuorena vietetty hetki jos toinenkin. Kymmenessä vuodessa ei tosin moni asia ole muuttunut; I Want It All, Innuendo ja The Show Must Go On ovat yhä loistavia biisejä, kun taas Radio Ga Ga, The Invisible Man ja One Vision lähinnä ärsyttävät.

Queenin tarina ei kuitenkaan loppunut hienoon Innuendo-levyyn (1991) ja Freddie Mercuryn ennenaikaiseen kuolemaan, vaan jäljelle jäänyt kolmikko päätti sinnitellä ilman karismaattista keulakuvaansa. Tulokset olivat vähintäänkin sekavia, kuten paketin Greatest Hits 3 todistaa. Mm. jälkeenpäin koostettuja puolivillaisia duettoja (Elton John, David Bowie, Wyclef Jean) ja Brian Mayn sooloilua sisältävä cd haiskahtaa vahvasti pelkältä rahastukselta, eikä se sisällä mitään oleellista Queen-bändin musiikilliselta matkalta. Ilman tätä masentavaa loppulatistusta Platinum Collection kohoaisi helposti kiitettävään kategoriaan.

Kommenttien keskiarvo:

Nimetön kommentoi 19.04.2003:

Pisteet:

Joo. Ostelin itsekin tuon kokoelman tässä yks päivä, kun Anttilasta kohtuuhintaan sai. Joskun ysiluokalla tuli eräältä luokalla olleelta uimaripojalta lainattu Innuendo ja sitä kuunneltua pyörämatkoilla kouluun. Mulle Bohemian Rhapsody jo yksissään olisi ollut hyvä syy ostaa kokelma, kun mulla ei sitä taida tällä hetkellä olla muulla kuin Wayne's World kakkosen kokoelma-cd:llä. Anyway, mäkin tykkäsin eniten ykköskokoelmasta, mistä löytyi parhaiten tykittävää matskua. Kakkoslevy mulla taitaa olla tällä hetkellä c-kasetilla mutsin luona, joten se oli siltä pohjalta tuttua kamaa ja ei siten tuottanut yllätyksiä. Ja kolmosesta mäkään en hirveästi välittänyt.

t. Tabbi

Nimetön kommentoi 04.08.2004:

Pisteet:

Queen levyt on aina parhaita, oli mikä tahansa levy kyseessä. Onko kukaan tullu ikinä ajateex että koko maailmas ei oo enää niin loistavaa ja samanlaista bändiä kuin gueen, kun freddie mercury kuoli, kuoli samalla koko yhtye, siksi queenin biisit elää aina ja ikuisesti täysillä!!!

Nimetön kommentoi 10.02.2005:

Pisteet:

Queen oli parhaimmilaan 70 luvulla ja 80 luvun alussa oli vielä pari hyvää levyä ennen the works levyä (lukuunottamatta i go crazy kappaletta joka oli sinkun b puoli(jonka olisi pitänyt olla levyllä ilman muuta)) muutamia hyviä kappaleita tuli vielä a kind of magic , miracle, ja innuendo levyllä. muuten se on vision kapple on helkkarin hyvä vaikka pää arvostelia haukkukin sen :)