The Coral: Butterfly House

Deltasonic

Odottavaisin mielin ensimmäistä kertaa soittimeen laitettu Butterfly House, tuon mainion englantilaisyhtyeen The Coralin kuudes albumi, osoittautui odotuksiin nähden pienoiseksi pettymykseksi. Ei niin, että albumi olisi millään tavalla huono, mutta useammat täysien pisteiden haltioituneet arviot kutkuttelivat ennakkoon hieman enemmän kuin mihin lätty lopulta yltää – se ei ole ensimmäinen Skellyn veljesten yhtyeen levy, joka sisältää rehdisti menneisyydestä ammentavaa, imitoivaa, niin sanotusti omaksi muovattua psykedeelissävytteistä popmusiikkia.

The Coralille läheisiä referenssejä ovat edelleen The Byrds, Beach Boys ja näiden aikalaiset, toisaalta myös pari vuosikymmentä myöhemmin vaikuttaneet brittiläiset post-punkin kitara-yhtyeet ja 90-luvun ja viimeisimmän vuosikymmenen lo-fi-tunnelmoijat. Vielä vuosituhannen alkupuolella brittilehdistössä The Coralille povattiin vaikka minkä kokoista manttelia, mutta ilmeisesti liian vanhanaikaisesti tai muuttumattomasti soiva yhtye ei lopulta mannekiiniksi kelvannutkaan. Se ei yhtyeen taivalta seuranneita taida juurikaan haitata. Ominaislaatunsa säilyttänyt yhtye on edelleen paljolti samalla reissulla, jonka vuoden 2002 eponyymi debyytti aloitti.

Kolmen vuoden levytystauko on tehnyt The Coralille hyvää. Jo edellisellä albumilla, vuoden 2007 Roots & Echoesilla, kuullut folkkaavammat ja aiempaa kuulijaystävällisemmät sävyt saavat nyt entistä enemmän tilaa. Paikoin korviin tupsahtaa countrymaisia tunnelmia, jotka soljuvat luontevasti helkkyvien kitaroiden lomassa. Tuntuu kuin biisinkirjoittajat olisivat seestyneet ja samalla haalineet entistä enemmän värejä palettiinsa. Ja tämä on kehu: Butterfly House on yhtyeen kypsin albumi, ja kokonaisuutena ehkä se kaikista onnistunein.

Nimibiisi voisi olla Gene Clarkin tai Roger McGuinnin kynästä ja suusta, Walking In The Winterin stemmat seisauttavat, Green Is The Colour leijailee päiden yllä ja Falling Around Youn eleettömyys koskettaa. Mutta ei vuoristossa kannata huippuja alkaa laskemaan. Kriitikko Stewart Masonin kolme vuotta sitten toteama viisaus pätee edelleen: The Coral ei enää ole mikään tulevaisuuden toivo, mutta se tekee edelleenkin parempia levyjä kuin ne, jotka aikoinaan kuplassa taivaalle pääsivät. Siitäkin huolimatta että tämä kaikki on jo kuultu.