Walter Trout: Common Ground

Provogue

Walter Trout luottaa bluesin peruskallioon. Koska bändisoitto rullaa ja meininki on tukevasti kiinni (valkoisen miehen itselleen jalostamassa) sinisten sävelten kivijalassa, musiikki ei huoju, vaapu tai hötkyile tarpeettomasti. Kolikon miinuspuolena on tietenkin se, ettei soitanta ota myöskään erityisen rohkeita askeleita mihinkään muuhun suuntaan.

Muun muassa John Lee Hookerin, Canned Heatin ja brittibluesin kummisedän John Mayallin Bluesbreakersista tuttu jenkkiveteraani kepittää ja laulaa kolmannella kokonaan omalla nimellään julkaistulla albumilla komeasti. Blueskliseiden pahimpia karikkoja ei juurikaan edes yritetä välttää, mitä voisi tietysti myös kutsua omaehtoisuudeksi. Tiivistämisellä olisi saatu kasaan mainio albumi, jossa vivahde-erot olisivat kääntyneet voitoksi, mutta kunnioittakaamme taiteilijan näkemystä.

Homma toimii pitkälti hyväksi havaitulla ”pari säkeistöä, toista minuuttia kestävä soolo ja kolmas säkeistö perään” –systeemillä. Tämä johtaa väistämättä siihen, että yli puolet biiseistä on yli viisiminuuttisia. Kun Jeff Beckin viitoittamat tyyli- ja soundikokeilut loistavat poissaolollaan, eikä Stevie Ray Vaughanin säästeliääseen tyylikkyyteen tai vaikkapa Erja Lyytisen inspiroivaan genrepoukkoiluun tunnu olevan kiinnostusta, yli tunti lähes samaa nauhaa on mielestäni liikaa.

Vaan löytyy albumilta mahtavuuttakin. Loaded Gun lyö kasvoille, poistaessaan matkalla turhat rappaukset seiniltä. Edes tekstin Karate Kid –elokuvasta tuttu älyvapaa kostomentaliteetti ei pysty vesittämään kappaleen vastustamatonta tehoa. Hiukan pasifistisempaa rankaisua levyllä edustaa Troutin musiikillinen huuliharppukostaminen komeasti svengaavassa May Be a Fool –avausraidassa. Blues-diggarille levy lienee taattua herkkua, maallikolle lähinnä ylipitkä tuutulaulu.