The Magic Numbers: The Runaway

Heavenly

Vieläkö muistatte heidät? Vajaa viisi vuotta sitten kahden sympaattisen sisarusparin muodostamaa The Magic Numbersia hehkutettiin 60-lukulaisen kitarapopin uutena suunnannäyttäjänä. Loppuvuodesta 2006 julkaistun Those The Brokes -pitkäsoiton tiimoilta bändi kierteli pitkin maailman lavoja, minkä jälkeen onkin ollut hiljaisempaa. The Runawayn ilmestyessä taannoinen hype on jo enimmäkseen unohtunut. Näinkin pitkän levytystauon aikana olisi voinut kuvitella jonkinlaista uudistumista tapahtuneen, mutta erittäin tutulta tuore pitkäsoitto bändiä tuntevien korvaan kuulostaa. Moni saattaa tervehtiä moista linjakkuutta ilolla. Tietyltä paikallaan polkemisen vaikutelmalta ei kuitenkaan voi välttyä.

Tuttuun tapaan The Magic Numbersin hienovaraiselle soundille on oman silauksensa antanut Robert Kirby, Nick Draken Five Leaves Leftilta ja Bryter Layterilta tuttu jousisovittaja, joka myös yllättäen kuoli äänityssessioiden lomassa. Traaginen tausta pakottaa keskittymään Kirbyn panokseen erityisen tarkasti, eikä The Runaway kieltämättä soisi läheskään yhtä sofistikoituneesti ilman vähäeleisen dramaattisia jousikulkujaan. Kokonaisvaltaisestikin albumin onnistuneimmassa kappaleessa The Pulse lennellään erityisen raikkaissa maisemissa. The Magic Numbers taitaa aran mahtipontisuuden ja pitää äänimaisemansa koko ajan kiintoisana ja pienin liikkein kehittyvänä. Jousien lisäksi sovituksellista ear candya tarjotaan jatkuvalla syötöllä nelikon heleiden lauluharmonioiden, basisti Michele Stodartin kekseliäiden soittolinjojen, sekä kaikenlaista revittelyä välttävien sähkökitaroiden ja urkujen muodossa.

Uljaan The Pulsen lisäksi albumilta ei valitettavasti tahdo löytyä onnistuneita sävellyksiä. Ainoastaan A Start With No Endingin sopivan lapsekas kertosäe jää hetkeksi rullaamaan päähän. Jos sen sijaan nauttii menneiden vuosikymmenten suuruuksien vaikutusten bongailusta, on The Magic Numbers siihen juuri oikea yhtye. Välillä Romeo Stodart fraseeraa kuin arempi Marvin Gaye, paikoin taas koko poppoo kuulostaa Crosby, Stills, Nash & Youngilta jonkun vähemmän ikivihreän kimpussa. Kuin ihmeen kaupalla The Runaway jaksaa sävellyksellisestä kapea-alaisuudestaan huolimatta pysyä innostavana. Mitään uutta se ei missään suhteessa tarjoa, ainoastaan suuren annoksen hyväntahtoista ja laadukasta kauneutta. Olkoon, ei The Magic Numbersin tarvitse uudistua.