Herbie Hancock: The Imagine Project

Herbie Hancock

Koskaan ei tiedä millaisen levyn jo monessa sopassa itseään keittänyt jazzlegenda julkaisee seuraavaksi. Ainakaan miestä ei voi syyttää paikoilleen jämähtämisestä. Itse arvostan tällaista avoimesti uuteen suhtautuvaa kokeilevaa mieltä, vaikka se ei ehkä levymyynnin kannalta olekaan paras taktiikka. Suhtautumistavassa on toki riskinsä joutua kieritetyksi tervassa ja höyhenissä, mutta toisaalta myös mahdollisuus päästä lepuuttelemaan jäseniään kultaisella jalustalla. Herbie Hancockin henkilöhistoria todistaa molemmista ääri-ilmiöistä. Uusin albumi The Imagine Project kuvastaa samaa asennetta myös pienemmässä mittakaavassa, levyn sisällä.

Äänitteen tekemiseen on osallistunut melkoinen lista nimekkäitä artisteja maailman eri kolkilta aina Chaka Khanista Anoushka Shankariin. Siltä tämä kuulostaakin. Jazziin yhdistellään surutta kansanmusiikkia, soulia ja gospelia kappaleiden erotessa tyylillisesti toisistaan melkoisesti. Voisi kuvitella, että tällaisista aineksista syntyisi varsinainen sekametelisoppa. Yhtenäisen äänimaailmansa ansiosta levy kuitenkin onnistuu luomaan eheän ja kokonaisvaltaisen musiikillisen kokemuksen, ainakin illuusion siitä. Uutta pureksittavaa ei juurikaan anneta, sillä tällaista musiikkia on kuultu ennenkin.

Harvakseltaan albumi kykenee säväyttämään konseptilla, jonka toimivuutta olen ollut ennenkin todistamassa. Letkeän funkahtavan kitaroinnin ja Hancockin mielen yllykkeitä seurailevan pianosooloilun lomaan lauleskeltu Tempo de Amor on yksi näistä. Taattua brasilialaisen musiikin ilojuhlaa. Toinen hyvinkin mainitsemisen arvoinen kipale on levottomalla intialaisella joikhaamisella höystetty Tamatant Tilay / Exodus, jossa kertsinä kierrätetään Bob Marleyn Exodusta. Viimeistään sähköpianon armoton pulputus pehmittää aivokudoksen sangen otolliseksi maaperäksi kappaleen nerouden sisäistämiselle. Ei kuitenkaan kahta ilman kolmatta. Esille on nostettava myöskin eeppinen The Song Goes On, jonka nimi kertoo jo paljon. Biisi rullaa tiukalla ja määrätietoisella otteella eteenpäin Anoushka Shankarin laittaessa sitarinsa koetteelle ja Wayne Shorterin koeponnistellessa saksofoniaan. Instrumentit kestävät ja minä kestän. Kaiken kaikkiaan siis kelpo levy, varsinkin kun cd-soittimista löytyy se skip-nappula. Itse levyä ei kannata skipata, ellei ole herkistynyt jazzille ja pelkää saavansa jazz-ihottumaa.