Warner

Kuinka kuvata musiikkia joka on raivostuttavan täydellistä, miten verrata yhtyeen uusinta levyä sen edelliseen – ja samalla ensimmäiseen – kun mikään ei ole muuttunut oikeastaan mihinkään suuntaan? Linkin Park on tehnyt samat asiat jotka Garbage teki Version 2.0 -levyllä, kaikki on aavistuksen paremmanlaatuista ja kone on trimmattu käymään hieman korkeammilla kierroksilla.

Mitä siis tapahtuu?
Nähtävästi sama asia kuin Garbagella kävi: kappaleet ovat hyviä, eivät ehkä loistavia, mutta ehdottoman hyviä. Kaikki on mietitty valmiiksi ja tuotettu viimeistä piirtoa myöten preussilaisen harkitusti. Levy tulee myymään tietenkin aivan mielettömiä määriä maailmanlaajuisesti, vaikka yhtään kestohuippuhittiä levyltä ei irtoakaan – Top 10 sijoituksia kylläkin useissa maissa – ja varmoja tarjouksia biisien lainaamisesta / uusien tekemisestä leffojen soundtrackeille. Odotan kuulevani bändiä ainakin seuraavan Tomb Raiderin jossain toimintakohtauksessa, tai ainakin sen lopputekstien aikana.

Onko tässä koko kylmä totuus? Ei.
Vaikka paineet (jotka ovat olleet takuulla mielettömät) kuuluvat etenkin pakonomaisella ensimmäisellä hittibiisillä Somewhere I Belong sekä parilla myöhemmällä raidalla, on levyllä myös omat vahvat hetkensä. Etenkin Hit The Floor sekä Nobody’s Listening avaavat hieman uusia ovia ja levyn päättävä Numb on kaikesta hittipotentiaalistaan huolimatta yllättävän raikas lopetus levylle. Levyn kokonaispituus ilman multimedioita on alle 37 minuuttia joka on todella rohkea, mutta samalla myös äärimmäisen viisas teko. Hauskana kuriositeettina levyn vihkossa on aina kappaleen sanojen vieressä muutamia lauseita jokaisen biisin syntyhistoriasta.

Mitä seuraavaksi?
…on kysymys mitä yhtye joutuu kysymään itseltään viimeistään seuraavan kiertueen jälkeen. Ns. Nu-Metal on selvästi laskussa, ja jos historian kolmas Linkin Park –albumi on kahden edellisen uusintaotto saattaa suuren yleisön kiinnostus lopahtaa nopeasti. Nopeammin kuin Garbagen uusimman levyn myynti.