Vesa Salmi & Leftovers: Kontulankaari

Humble House

Vesa Salmen muutaman vuoden takainen debyyttialbumi Asfalttigolgata oli julkaisuvuotensa iloisimpia yllätyksiä. Sen seuraaja Kontulankaari siirtää Salmea suomalaisella musiikkikentällä piirun verran, urbaanista jaakkoteposta kohti Juicea, Hectoria ja sukunimikaimaansa (lähinnä Irwin-ajan) Vexi Salmea. Yksi syy tähän on se, että toisin kuin debyytti, Kontulankaari on bändilevy.

Bändin mukanaolo on kaksiteräinen miekka. Helsinkiläislauluntekijä ei varsinaisesti ole mikään caruso ja yhtyesäestys rajoittaa hänen elämänmakuista turinatulkintaansa, josta tekstien humoristiset kosketuspinnat pitkälti kumpuavat. Toisaalta, Salmen vahvinta osaamista edustavissa folk-balladeissa pianisti Tuija Rantalainen tirisyttää oivat grillilihat hersyvien tekstien päälle. Orjien töihinlähtövirsi ja hulvaton Kuppilassa mä näin Homeroksen ovat komeita Dylan-tribuutteja.

Levylaulajan vähintäänkin moni-ilmeinen työhistoria (postimies, psykiatrinen sairaanhoitaja, liikenteenlaskija, ikkunanpesijä, harrastajanäyttelijä…) takaa, että elämää on tullut nähtyä monelta kantilta, ja sekös on oivaa polttoainetta lauluntekijälle. Yhtä aikaa sekä koskettavia että hulvattomia lauluja ei tässä maassa liikaa tehdä. Salmen yhdessä folk-rallissa laitapuolen kulkijoiden elämästä kerrotaan enemmän kuin asunnottomuustilannetta tutkivien työryhmien selonteoissa yhteensä.

Salmi katsoo väkivaltaa pitkälti samasta vinkkelistä kuin tunnetumpi kollegansa Jarkko Martikainen. Synkäntotiset murhaballadit eivät kuulu tähän vinoon huumoriin alkuunkaan. Tämä kiteytyy biisissä Kypsää kauraa, jossa mies pistää ylennyksen jäsenkirjan avulla saaneen työtoverinsa ratapölkyn mukana kalojen kanssa uinumaan, ripustaa naisensa rakastajan roikkumaan jaloista verkkokellariin ja käyttää vasaraa, naulaa ja kauppakirjaa häntä huijanneeseen automyyjään.

Filosofian maisterin tekstit ovat välillä niin korkealentoisia, että sanat kansivihossa tulisivat tarpeeseen. Orjien töihinlähtövirressä hän toteaa: Haaveidesi harhainen pönkittäjä on / pirun tyrkyttämä hallinnan tunne / se on helvetin iso vitsi. Debyytin yllätysmomenttia ei enää ole, mutta kohokohdat ovat vähintään edeltäjänsä tasoa. Päätösraita Ankara sukupuoliopetus lähestyy minuutin neroudessaan jo M.A. Nummisen tuotantoa, tosin wittgensteinilaisiin sfääreihin ei sentään kohota.