Katie Melua: The House

Dramatico

Ketevan ”Katie” Melua on ihana. Tämä ei suinkaan ole yllekirjoittaneen raapustelijanretkun subjektiivinen mielipide, vaan ihan yleismaailmallinen fakta, joka pitäisi lukea myös neutraalien nettisanakirjojen sivuilla laulajattaren yhteydessä. Georgialaissyntyisen muusikon neljäs albumi The House osoittaa, että tulee sieltä tv:n kykyjenetsintäkilpailuista välillä jotain tolkullistakin. Melua tosin voitti sellaisen jo 15-vuotiaana, ennen ensimmäisiäkään idolikisailuja.

Georgian sisällissodan vuoksi Melua muutti jo 9-vuotiaana perheineen Brittein saarille viemään sumusaarelaisten naiset ja työt. Juuret on kieltämättä häivytetty hänen musiikistaan, mutta monipuolinen näkemyksellisyys puhuttelee maailmankansalaisen kokemuksella ja varmuudella; The Housella Melua on kuin kotonaan yhtä lailla popimpien hittisinkkujen kuin eteerisemmän bluesin, jazzin ja folk-popin parissa. Hittipotentiaali tosin rajoittuu eteenpäin katsovaan A Happy Place -rallatukseen.

Englanninkielisen musiikin tekijöitä ei aina eritellä kansiteksteissä säveltäjiin ja sanoittajiin, joten on vaikea lähteä arvuuttelemaan kummassa roolissa Melua paremmin viihtyy. Niin omakohtaisesti hän kuitenkin tätä jonkinlaista erolevyä pyörittelee, että tekstit taitavat olla pääasiassa omaa käsialaa. Robbie Williamsilta potkut saanut Guy Chambers on mukana viidellä raidalla, joista neljä on albumin ehdotonta eliittiä. Se tuskin lienee sattumaa. Mitähän mahtaa ”Floppie” miettiä?

Albumin avaava I’d Love to Kill You saattaa äkkiseltään kuulostaa melko voimakkaalta keskustelunavaukselta, mutta sitä seuraavassa The Floodissa jo todetaan, että syyllisiä on turha etsiä ja sen jälkeen ollaankin jo päättäväisenä menossa onnelliseen paikkaan, kohti uutta alkua. Pahin ohilaukaus Twisted kuulostaa miltä tahansa talutusnuora-idolin tyhjänpäiväiseltä pop-hötöltä. Korviaan pitää hieraista, kun edellä mainittua seuraa upea, lähes surrealistinen nimiraita.

Vaikkei Katie meluakaan tyhjästä, albumi on kokonaisuutena hiukan liiankin tasainen, sillä ehdottomat piikit ovat vähissä. Uran alkupuolella nainen tasapainotteli covereiden ja uusien biisien välillä, mutta nykyään – melko järjenvastaisesti, koska kaikki biisit on jo tehty – hän luottaa musiikkibisneksessä vallalla olevaan uusien biisien käsittämättömään suosimiseen. The Housen ainut laina on komea tulkinta bluegrass-originaattori Bill Monroen The One I Love Is Gone –balladista.