Teemu Elon puhuvat eläimet: Kointähden siirtokunta

Helmi Levyt

Teemu Elon puhuvat eläimet pitää melodisesta pop-rockista. Teemu Elon puhuvat eläimet pitää kansanmusiikista. Teemu Elon puhuvat eläimet pitää pitkistä psykedeelisistä instrumentaaliosista. Siinäpä yhtälöä kerrakseen. Lopputuloksena on tietenkin se, että bändin musiikki menee marginaaliin, vaikka teoriassa se voisi soida jopa radiossa. Niin sanottuun Porin mafiaan kuuluvan orkesterin kakkoslevy onkin selkeästi ykköslevyä voimakkaampi pläjäys.

Siinä missä debyytillä viehättivät kotikutoisen usvainen soundi ja solisti Elon lapsenomaiset maalailut, nyt all stars –kokoonpanon bändisointi pääsee paremmin oikeuksiinsa. Erityisesti rumpali Mika Rätön kannutus muodostaa tälle kulkupelille sellaisen konehuoneen ettei paremmasta väliä. Joka paikkaan ehtivän, tällä kertaa koskettimien kimpussa häärivän Ville Leinosen stemmalaulu on myös harvinaisen komeaa. Ion Buinovschi ja Pekko Käppi lisäävät sekaan vielä viulua ja jouhikkoa.

Myös nokkamies Elon lauluilmaisu on aiempaa pinnassa, mikä aiheuttaa aluksi pientä nikottelua. Biisimateriaali on kuitenkin sangen oivaa. Mainio avaus Kuiskausten kesä tosin kuulostaa puhuvan hämmästyttävän samaa kieltä kuin debyytin aloittanut Täysikuun talo. Jykevämmän otteen myötä bändi kuulostaa muutamissa kappaleissa (Musta uni, Karnevaalikulkue ja Isabella) entistä enemmän Absoluuttiselta nollapisteeltä, eikä Rätön tiukka kapulointi ainakaan heikennä tätä mielikuvaa.

Lastenlaulu-tematiikkaa albumilla jatkavat valloittava Lohikäärmelaulu, Karnevaalikulkue ja hupaisa Leijona, kummitus ja poliisi. Melodisen pop-musiikin ystävää jää kuitenkin harmittamaan etäännyttävät trippailuosuudet, joilla on liian harvoin mitään päämäärää. Aineksia olisi ollut vuoden kovimpiin kuuluvaan kotimaiseen, mutta kun sakset ovat unohtuneet laatikkoon, ei täysiä pisteitä voi parhaalla tahdollaankaan antaa. Ristiriitainen levy, mutta suurelta osaltaan erinomainen.