Heikki Kuula: Blacksuami

Yellowmic

Heikki Kuulan kolmosälppy on esteettisesti komea julkaisu, joka kansien ja sisävihkon perusteella muistuttaa lähemmin punk- tai metallijulkaisua kuin hoppilevyä. Mustanpuhuva yleisilme ja puhuvan musta valokuvavalikoima narkkarinatsimikkihiiristä James Brownin pidätyskuviin, väärinpäin kääntyneisiin risteihin ja meemeihin puhuu omaa kieltänsä siitä, että Blacksuami olisi suoraa jatketta parin vuoden takaisen PLLP:n negatiivisesti värittyneille keloille.

Ja periaatteessa näin onkin. Subutexcowboy, Kallio-Herska, Spuge, ja Paskannan sieluusi kertovat jo nimissään, ettei Kuula ole kovin kauas peruslätkänhajuisista edeltäjistään liikkunut – paitsi suhteessa lätkään. Aiheen puuttuminen Blacksuamilta on helposti levyn ilahduttavimpia piirteitä, vaikka Kuula muuten räppääkin ikävistä asioista ja ongelmista, huumeistakin. Albumin tekstien perusteella Kuula onkin monipuolinen hahmo, joka liikkuu roolista toiseen kuin kama neulasta suoneen.

Kuulasta paistaa läpi halu olla suuri tarinankertoja, ja onhan myös Teflon Brothersissa vaikuttavalla räppärillä sana hallussa. Ikävä vain tarinat puuttuvat. Tai onhan niitä, mutta niiden kuluneesta aihekirjosta ei saada irti juuri mitään omaperäistä, parhaimmillaan jokunen tuore näkökulma. Kovin monessa kohtaa albumia ei voi väittää, että tarinan potentiaalia olisi hyödynnetty kovin hyvin. Voi tosin olla, että tämä johtuu osin puhtaasti siitä, että kuulijalle jää tällainen vaikutelma johtuen Kuulan ulosannin höllyydestä. Tai siitä ristiriidasta, joka syntyy musiikin ja Kuulan rentouden kohdatessa tekstien paikoittaisen raisuuden.

Taustat ovat kauttaaltaan letkeitä, kepeän viihteellisesti funkkaavia ja jazzaavia, ja lienee vastaavana tuottajana häärineen Pyhimyksen ansiota, että albumi on kokonaisuutena sekä johdonmukainen että nimenomaan kokonaisuus. Blacksuami on toisaalta musiikillisesti myös hieman yksitoikkoinen ja on ehkä huolestuttavaa, että tehokkaimmin mieleen jäävät biisit ovat ne, jotka on rakennettu ennalta tuttujen biisien ympärille. Vaikka näihin on saatu uutta ilmettä, puskee luureista vain Kuulan verbaalimaustamaa Kings Of Conveniencea, Whitest Boy Alivea ja Kasevaa. On tietysti hienoa, jos joku tämän ansiosta löytää Kasevan, mutta ei se monipuolista albumia.

Blacksuamin suurin ja valitettavin ongelma on sen liian helppo ohitettavuus. Sormea on hankala laittaa varsinaisten vikojen päälle, mutta mikään ei myöskään pakota kuuntelemaan. Kokonaisuuden melankolinen yleisilme selittää julkaisun tummanpuhuvan ulkoasun, mutta ei sen kummemmin vakuuta. Levystä ei kokonaisuutena jää käteen juuri mitään, muutamasta hyvästä irtobiisistä huolimatta. Onkin ironista, ettei levyltä saanut ennakkoon maistiaisia juuri siitä syystä, että se on kokonaisuus.