Remembrance: Fall, Obsidian Night

Firebox

Ranskalaisten hautuumaahidastelu on juuri sitä itseään - kuin kävelyretki kelmeässä kuunvalossa tienoon jylhimmän kirkon viereisellä suolla, betonikengät jaloissa. Remembrancen kolmas albumi on todella perinteistä hivenen romanttisemman laidan doomia, kantavina elementteinään Matthieu Sachsin epäinhimillisen matala murina, ruhjovat kitaravallit ja kuin vailla toivoa eteenpäin astuvat rumpukompit, jotka kohtaavat Carline Van Roosin kauniin kaihoisat naisvokaalit ja sametinpehmeät kosketinmatot - eikä sitten juuri muuta.

Kokonaisena könttinä kuunneltuna albumi vie mukaansa ja saa aikaan sen doomille ominaisen hypnoottisen, euforian ja pakokauhun välillä laineilevan olotilan, mutta osiin eriteltynä levystä ei kovin kummoista jälkimakua jää. Bändi on hionut tyylinsä tarkasti ja ääripäät kohtaavat toisensa niin tasapainoisesti kuin se nyt mahdollista on, mutta ilmeisesti mihinkään muuhun eivät ole nämä hautuumaan lapset sitten keskittyneetkään. Vaikka kyse on konservatiivisesta ja äärimmäisestä musiikista, ei se tarkoita sitä, etteikö tilaa voisi löytyä myös irtiotoille tai edes yllättäviksi tarkoitetuille käänteille. Remembrance on tiensä valinnut, mutta risteyksiä tai mutkia se reitti ei tarjoa.

Tarjolla oleva retki oman tolkun äärirajoille on kiehtova ja kokemisen väärti, vaikka valppaammalle matkailijalle voivat maisemat käydä pidemmän päälle tympäännyttävänkin tutuiksi. Ei suositella jokapäiväiseen käyttöön, mutta ajan kanssa ja epätoivon saartamana Fall, Obsidian Night voi osoittautua juuri toivotunlaiseksi, levolliseksikin henkireiäksi.