Se, josta ei puhuta: Ne, joista ei puhuta

Poison Pill / Sound of Finland

Kaasupoljin on hirttänyt kiinni, jarrut eivät toimi, takapenkillä riehuu juopunut okkultisti teräase kourassaan ja edessä on betonivalli - mitä teet? SJEP:n debyytin perusteella arvelisin savolaisten painavan lisää kaasua mikäli vain mahdollista.

Kuolon ja thrashin yhä hämärämmäksi käyvässä välimaastossa operoiva orkesteri on tutkinut opinkappaleet ja osaa soveltaa teoriaa käytäntöön: viitteitä ärjymmän mätön historiankirjoihin satelee, mutta niteissä riittää painoarvonkin puolesta. Thrashista on napattu tiukka ja vivahteikas riffimeri, deathista tuima pohjavire ja loput vaikutteet tarpeen mukaan. Ensimmäinen mielikuvani oli äärimmilleen viritetty Kreator soittamassa Rytmihäiriön iloisten herrojen sanoittamaa ruumiinosien ruhjontaa, jälkimmäinen mainittakoon tosin enemmänkin sanoitusten vuoksi. Levyn niin sanottua lähiöromantiikkaa ja perinteikkään paheksuttavia pahoja menoja vilisevä maailma kuulostaa eittämättä tutulta, mutta vetää oudosti puoleensa.

Olkoonkin, että paketti tuntuu päällepäin hyvinkin kiintoisalta ja toimii varsinkin Dan Swanön vääntämän, sopivasti rähjäisen ja kliinisen välillä heittelevän soundimaailman suhteen, on orkesterilla kokonaisuuden hallinnan suhteen petrattavaa. Pidemmän päälle biiseiltä jää kaipailemaan mieleenpainuvampia nyansseja tai ylipäänsä erottelevampaa keskinäistä vaihtelua, ja sama koskee myös sinänsä pätevästi rähjäävää laulutaiteilija Samu Männikköä. Pahin puudutus ei pääse iskemään, mutta pelkkä kaasun pohjaan asti painaminen ei tietynlaisesta kunnioitettavuudestaan huolimatta vie paljoa betonivallia pidemmäs. Ihmekös siis, että temponvaihtelujen polttomerkitsemä avausraita Kolme kuukautta ja Satyriconmaisen mustamielisesti rokkaava nimikkoralli pelaavat parhaiten. Debyytti lupaa paljon, mutta bändin potentiaalin kunnollinen esiinsaaminen vaatii vielä lisäjalostusta ja kypsyttelyä.