Andy Bell: Non-Stop

Mute

Erasure-yhtyeen vokalistina vuodesta 1985 palvellut Andy Bell lipuu kohti 50 ikävuoden virstanpylvästä siinä missä muutkin 1980-lukulaisen syntikkapopin ikonit. Parin vuosikymmenen takaista huippukohtaa kunnioittaakseen mies on vertynyt julkaisemaan jatkoa viiden vuoden takaiselle soolodebyytille, Electric Bluelle. Tyrmäävällä konepopilla varustettu uutukainen muistuttaa monin paikoin miehen menneisyydestä, mutta katse vuosien taakse ei ole degeneroituneen keski-ikäisen nostalgikon vaan vietteleviin klubisoundeihin pirteästi viehtyneen synapopparin.

Non-Stop starttaa uhkaavan tehokkaalla electronicaa ja synthpoppia sekoittavalla Running Out -singlelohkaisulla, jonka kautta levyn musiikillinen linjaus tulee jo selville. Näissä juhlissa ei murjoteta vaan ystäviä ovat hikinen tanssilattia ja kimalteinen elektropop. Bellin säveltäjä- ja tuottajatoverina näyttäytyvän Pascal Gabrielin kautta levylle on tullut tarvittavaa dynamiikkaa ja hittivetoisuutta, onhan Gabriel ollut viime vuosina parrasvaloissa mm. Ladyhawken ja Marina and the Diamondsin taustavaikuttajana.

Albumin edetessä esimerkiksi nimikkokappale Non-Stop alkaa niin jämäkällä dancebiitillä, että sillä saisi helposti parinkin diskodatsunin lunastuskuntoon. Pitkäsoiton päättävä kaksikko, Dhdq, joka ottaa nimensä sanaleikistä Debbie Harry Disco Queen sekä Perry Farrellin charmilla maustettu Honey If You Love Him (That´s All That Matters) sukeltavat räiskyvän homodiskon puolelle. Vain liiallinen vocoder-efektien käyttö käy hiljalleen rasittamaan levyn loppupuolella.

Non-Stop ei edusta pop-musiikkia syvällisimmillään, eikä siitä ole pienimmässäkään määrin kulttuuripiirien puheenaiheeksi, mutta sen kevytmielinen, tanssittava pop on vauhdikkainta ja tehokkainta synteettistä poppia vähään aikaan. Running Out, Call on Me ja Will You Be There? ovat kaikki lauluja, jotka varmasti olisivat kelvanneet niin Philip Oakeyn kuin Marc Almondinkin kulta-aikojen hiteiksi.