Stone Temple Pilots: Stone Temple Pilots

Atlantic

1990-luvun puolivälissä tähtihetkensä viettäneen Stone Temple Pilotsin paluu keikkalavoille vuonna 2008 kuuden vuoden hiljaiselon jälkeen oli pienoinen yllätys. Vielä suurempi yllätys on se, että kahta vuotta myöhemmin yhtye on yhä kasassa ja julkaisee albumin. Sitä, että yhtyeen nimeä kantava levy on hyvä, voidaan puolestaan pitää pienoisena ihmeenä.

Päihteille perso vokalisti Scott Weiland ei liene helpoimpia bändikavereita. Siitä olisi STP:n DeLeon veljesten lisäksi varmasti myös Velvet Revolverissa Weilandin kanssa musisoineella Slashilla tarina jos toinenkin kerrottavanaan. Viime vuosina Weiland on ilmeisesti pysynyt kovimmista huumeista erossa, mikä kuuluu albumilla yllättävänä elinvoimaisuutena. Stone Temple Pilots osoittaa olevansa edelleen relevantti rock-yhtye.

1990-luvun rosoisuutta uuden vuosituhannen Stone Temple Pilotsissa ei ole, mutta tilalla on hyvä määrä melodista kekseliäisyyttä. Parhaiten yhtye onnistuu klassisella keskitempoisella rocksiivulla Dare If You Dare, eivätkä lihaksikkaammat Between the Lines ja Hickory Dichotomy jää paljoa jälkeen. Take a Load Offin bassovetoinen komppaus sen sijaan kuulostaa hämmästyttävän paljon vuoden 1996 Ride the Clicheltä, mikä laskettakoon hyväksi asiaksi.

Albumi kantaa hyvin puoleenväliin saakka, jonka jälkeen edessä on paha alamäki. Hazy Daze ja etenkin Bagman ovat puuduttavaa riffirockia. Vasta viimeisinä kuultavat First Kiss on Mars, Maver sekä bonusraita Samba Nova korjaavat kurssia.

Vaikka Weiland on vokalistina hyvässä vedossa, kuuluu miehen huumehuuruinen menneisyys lyriikoissa sekä aiheena että laadussa. Between the Lines puhuu huumeiden käytöstä imperfektissä, mutta hölynpölyisiä sanoituksia kuunnellessa miehen selväpäisyyttä alkaa epäillä. Koko levyn lyyrinen inspiraatio tuntuu olevan peräisin John Lennonin sekopäisimmistä hetkistä - kuitenkin ilman esikuvansa herättämiä hauskoja mielikuvia tai oivaltavia sanaleikkejä.