The Black Keys: Brothers

V2

Kitaristi Dan Auerbachin ja rumpali Patrick Carneyn muodostama ohiolaiskaksikko The Black Keys on ehtinyt likikypsään yhdeksän vuoden ikään ja julkaissut kasvaessaan noin puolen tusinaa albumia. Kokoonpanonsa takia usein White Stripesiin vertailtu duo on myös musiikillisesti liikkunut samankaltaisilla apajilla. Vanhaan bluesiin pohjaava garagerockinsa on kuitenkin tuntunut paljon miellyttävämmältä, pehmeämmältä ja moniulotteisemmalta kuin White-kaksikon tekemiset. Ei välttämättä olisi vielä Thickfreaknessin (2003) aikoihin uskonut, että niinkin tiukan levyn tehnyt yhtye voisi myöhemmin sekä säilyttää muoto-otteensa että onnistua samalla laajentamaan ilmaisuaan luontevasti sielukkaampaan, kepeämpään ja monella tapaa sävykkäämpään suuntaan.

On suuri houkutus ajatella, että yhtyeen tähänastinen urakehitys ja kokeilut tyylillisesti erilaisten juttujen parissa olisi nyt saavuttanut lakipisteensä. Brothers on albumi sellaiselta juurensa punk bluesiin upottaneelta kaksikolta, joka nykyisin taitaa perinteisen blues-ilmaisun metkut ja suuren rock-yhtyeen eleet. Jostain Next Girlin kaltaisesta tiukasta, temaattisesti hyvin sinisävyisestä rockbiisistä luulisi olevan pitkä matka lähinnä Gnarls Barkleyn mieleen tuovaan Tighten Upiin, mutta ei tällä yhtyeellä: Brothersilla kyseiset biisit ovat peräkkäin, eikä niille parempia paikkoja olla voisikaan.

Brothers myös heijastaa koko Black Keysin uraa. Tiukat muotovaliot kulkevat rinnan rönsyilevämmän materiaalin kanssa ja sielukkuutta on kuin suuremmalla puuvillafarmilla vastapainoksi musertavan liukkaalle kitaransoitolle. Biisikynä on terävä – 15 biisin joukosta karsisi vain muutaman, vaikka sekin heikentäisi kokonaisuutta. Albumi yhdistää huolettomasti bluesin ja soulin, tekee tyylikästä perinnemodernia r´n´b:tä ja osoittaa, että The Black Keys on aikamme hienoimpia rock-yhtyeitä ja Brothers sen uran parhaita ja monipuolisimpia levyjä. Albumi ei osoita kyllästymiseen taivuttamisen merkkejä, koska soundeiltaan sekä raaka että runsaan täyteläinen ja ilmava, mutta silti läpitunkematon albumi hämmästyttää kosketuksellaan kerta toisensa jälkeen.

Ei pituutensa takia aivan nappiosuma, mutta jälleen osoitus siitä, kuinka korkeatasoisia julkaisuja Auerbach ja Carney kerta toisensa jälkeen tuottavat. Tasaisen tappavasta biisimateriaalista on hankala nostaa esiin muita kuin suosikkeja: juuri nyt piinaava Too Afraid To Love You sekä päätöksenä kuultava These Days jeffbuckleymaisine tulkintoineen sykähdyttävät erityisesti.