We Are Scientists: Barbara

Masterswan

Vuonna 2002 jenkkiläinen We Are Scientists julkaisi esikoisensa jonkinlaisena omakustanteena, ja se herätti sen verran oikeanlaista huomiota, että kakkoslevyllään kolmihenkinen yhtye edusti jo monikansallista Virginiä. Vuoden 2005 With Love And Squalor onkin Scientistsin neljänteen levyyn ehtineen uran paras teos: brittiläisen nokkela, mutta ikävässä välissä (kun post-punkin uudelleentulemista oli katseltu jo sen verran kauan, että suuretkin levy-yhtiöt ehtivät mukaan) ilmestynyt, tanssittavaa post-punk-henkistä musiikkia sisältänyt, kauttaaltaan miellyttävä albumi.

With Love And Squalorin jälkeisellä suuryhtiökakkosella Brain Thrust Masteryllä yhtye oli kutistunut kaksikoksi, ja musiikillisestikin jotain oli hävinnyt – duosta oli tullut vakavampi ja leikkisyyden mukana oli kadonnut suunnilleen kaikki entisessä viehättänyt. Ei niin, että levy olisi ollut surkein mahdollinen, mutta tehokkaasti siltä puuttui se, mikä teki edeltäjästään kelpo levyn. Outoa kyllä, ilmeisesti myös levy-yhtiössä todettiin sama, eikä We Are The Scientistsin uusin levy enää ilmesty Virginillä, vaan pienellä Masterswanilla.

Barbara, triomuotoon palanneen – rummuissa on nyt alkuperäisen Michael Tapperin sijaan Razorlightin entinen rumpali Andy Burrows – yhtyeen neljäs levy on tuttua tavaraa. Viisi vuotta sitten Scientists kulki vertailuissa samoissa porukoissa Editorsin, The Killersin ja Franz Ferdinandin kanssa, askeleen-kaksi perässä. Nyt tuo rako tuntuu vain kasvaneen, koska lähempänä tässä jotain Hard-Fi:ta liikutaan, toki niin ettei ällötarttuvista biiseistä ole tietoakaan.

Jos olet pitänyt Scientistsien viimeisimmistä, on suuri mahdollisuus että pidät myös Barbarasta. Pohjimmiltaan mikään ei ole muuttunut: takapotku tanssittaa, kitarat säksättävät, tunnelma on kuin suoraan viiden vuoden takaa, levy heikkenee loppuaan kohtaan ja muutama todennäköinen sinkkujulkaisu ei laiskuuksissaan tule ylittämään yhtäkään tehosoittoviivaa. We Are Scientists on aina menestynyt paremmin Englannissa kuin kotoanaan valtameren takana – osin varmasti valitusta tyylilajista, jolle saarivaltakuntalaisilla tuntuu olevan enemmän ymmärrystä. Todennäköisesti myös siksi, että saarella tykätään puolivillaisesta.

On Barbara kuitenkin kokonaisuudessaan vakaampi kuin edeltäjänsä Brain Thrust Master, eikä ihan yhtä tylsä. On myös arvostettava albumeita, jotka eivät paljoa puolta tuntia pitempiä ole – riippumatta syistä kestoon.