Harmaja: Lento

Wiima

Charon-mies JP Leppäluodon johtama Harmaja tuntui debyytillään lähinnä mahdollisimman kauas oletetulta mukavuusalueelta tähdänneeltä irtiotolta, silkalta kokeilulta ja heviväen pinnan alla kytevän monipuolisuuden osoittamiselta. Kakkosalbumi Lennon myötä leudon tummasävyistä hissuttelupoppia esittävä orkesteri pyrkii näyttämään innokkaasti, että kyseessä on ihan oikea ja toimiva kokoonpano, mikä osoittautuukin positiiviseksi asiaksi. Livenä äänitetyksi kehuttu levy on eläväinen ja eheä kuuntelukokemus.

Harmajan kova vertailu Nick Caveen ei ole tosiaankaan hatusta tempaistua, sillä Lentoa kuunnellessa tulee monin paikoin mieleen nimenomaan tuon raivopäisen herkistelijän tuotannon lempeämmät hetket. Toisaalta levyn äänimaailmasta tulee myös jotenkin mieleen Liekin Korppi (2003), liekö se sitten tänä päivänä jonkinlainen standardi miellyttävän orgaanisesti soivan, suomenkielisen tunnelmoinnin saralla. Harmajan levyllä ei kuitenkaan juuri fiilistellä luontomaisemia tai mystiikkaa, tarinamainen ja runollisesti etenevä lyriikka on enemmänkin avointa ja välillä hyvin henkilökohtaiseltakin tuntuvaa synkistelyä - eli ei se heviomena nyt ainakaan liian kauas puusta ole pudonnut!

Bändin rikkaasta soitinnuksesta ja sävykkyydestä huolimatta hyvin alaston sovitustyyli kantaa biisejä komeasti eteenpäin, lähes joka biisistä on osattu kaivaa esiin oikeat asiat ja oikeaan järjestykseen. Kappaleet nitoutuvat tunnelman puolesta toisiinsa, mutta ovat samalla keskenään tarpeeksi poikkeavia, näin levyyn onkin helppo uppoutua pidemmäksikin toviksi. Huippuhetkiksi kohoavat nimensä mukaisesti soiva Hauras, ripeämmin askeltava Liian pimeä ja suorastaan varsinaiseksi loppuraidaksi räätälöity, lapsikuorolla varustettu Kuinka me voimme.

Varsinaiseksi ainoaksi napinan aiheeksi nouseekin Leppäluodon laulu. Miehen äänen on jo moneen kertaan päässyt toteamaan rekisteriltään laajaksi ja komeasti soivaksi, mutta vähäeleisemmät tai erilailla ylilyödyt laulumaneerit istuisivat Harmajan tyyliin paremmin. Leppäluodon kaiken aikaa vibraava ja vähän liiankin täydellisesti soljuva tulkinta rikkoo hieman levyn tunnelmaa, kuten osaa sanoituksistakin vaivaava liiallinen mahtipontisuus. Nämä seikat tuntuvat kuitenkin pikkujutuilta siihen nähden, että Lento on omassa genressään jo todella lähellä napakymppiä. Joitakuita voi kiinnostaa kertooko se sitten enemmän Harmajan kyvyistä vai suomalaisen synkistelypopin tasosta, mutta synkeytensä keveämmin haluavia suosittelisin yhtyeeseen tutustumaan.