Erja Lyytinen: Voracious Love

Ruf

Erja Lyytinen uiskentelee angloamerikkalaisen populaarimusiikin useissa uomissa hämmästyttävän vaivattomasti. Vaikka hänet tunnetaan ensisijaisesti blueskitaristina, naiselta taittuvat komeasti myös soulahtavampi laulu ja popimmat mahtiballadit. Neljännellä kokonaan omiin nimiin laitetulla sooloalbumilla musiikkityyli on sen verran kirjavaa, että Lyytisestä saattaisi olla jopa Suomen joan armatradingiksi. Hiomista riittää, mutta uuden albumin ehjän jälkimmäisen puoliskon perusteella häneltä on lupa odottaa tulevaisuudessa paljon.

Samalla albumilla on kappaleita, jotka voisivat yhtä hyvin löytyä Alicia Keysin (pop-soulpala I Think of You), Norah Jonesin (akustinen fiilistely No Place Like Home), Sheryl Crown (menevämmät Don’t Let a Good Woman Down, Bird ja One Thing I Won’t Change) tai Mariah Careyn (tunteikas balladi Can’t Fall in Love) levyltä. Jälkimmäisessä ero Careyyn on toki äärimmäisen tyylikäs toteutus. Ja kaikessa soi silti blues – ja ennen kaikkea Erja Lyytinen ja hänen näkemyksellinen kädenjälkensä.

Kameleonttiudessaan Lyytinen myös eksyy kertaalleen. Bon Jovin lakanaballadin kaima Bed of Roses tahmaantuu angstisiirappisuuden anti-kliimaksiksi. Kappaleen ja albumin keskinäiset kemiat ovat samaa luokkaa kuin perintöriidassa sillat polttaneilla sisaruksilla, jotka tapaavat vuosien jälkeen sukujuhlassa. Jousiballadi kuulostaa taas yhdeltä Apocalyptica featuring ties-kuka-milloinkin -ahdistuspurkaukselta. Lyytisen kanssa duetoivalla Marco Hietalalla on ääntä mitä käyttää, mutta homma tuntuu luisuvan komiikan puolelle.

Mutta ilman rohkeutta ja visiota ei toisaalta olisi syntynyt levyn onnistumisiakaan. Meikäläisen pirtaan tämä sinisen musiikin ideologia ei vaan tunnu millään sopivan. Bluesäijät pistävät turhan usein haukotuttamaan useamman minuutin teknisillä mutta kylmäksi jättävillä sooloillaan. Nyt, kun kitara soi harvinaisen tyylikkäästi ja pitkiäkin sooloja kuuntelisi enemmän kuin mielellään, Lyytinen supistaa ne absoluuttiseen minimiin ja loppurypistyksetkin häivytetään pois juuri, kun leidi on pääsemässä luuttunsa kanssa vauhtiin.

Artistin sukupuoli on toisarvoinen asia, mutta kun se kääntyy hänen edukseen, sitä ei mielestäni voi ohittaa. Vuosikymmenet läpeensä blues oli musiikin sielukkuudesta huolimatta uskomattoman tekopyhää. Vanhoilla äijillä oli tusina rakastajaa ja saman verran tyhjättyjä viskipulloja kaapissa, mutta ukoilla oli pokkaa ruikuttaa, miten ”heräsin tänään ja hän kehtasi jättää minut”. Siksi on virkistävää kuulla blues-balladi, jossa kertoja ei voi rakastua kiellettyyn hedelmään, koska se raastaisi hänen valittunsa sydäntä.

Kommenttien keskiarvo:

Qsine kommentoi 14.06.2010:

Pisteet:

Jo takavuosina Erja Lyytiseltä oli lupa odottaa tulevaisuudessa paljon. Mielestäni tuo kyseinen tulevaisuus, jossa hän tarjoaa paljon, on nyt.