Deftones: Diamond Eyes

Reprise

Alternativemetal-jyrä Deftones nousi pinnalle 2000-luvun vaihteen suuren, muttei kovin mahtavan verkkarihevibuumin keskellä. Jos mittatilausasuissaan seitsemän kielen voimin möyrineet, elämiensä surkeutta kitisseet orkesterit kuulostavatkin nykyään lähinnä surkuhupaisilta, tuntuu Deftones genren edustajiin luettuna yhä poikkeavalta, sillä bändin noina aikoina ilmestyneet levyt Adrenaline (1995), Around The Fur (1997) ja White Pony (2000) ovat kestäneet aikaa hämmentävän hyvin. Jälkimmäisimmällä yhtye yhdisteli onnistuneesti ilmaisunsa ärjympää puolta huomattavasti keveämpiin, kokeellisempiinkin elementteihin ja löi lopullisesti läpi. Levy oli suosionsa arvoinen, mutta vei Deftonesin kehnoille urille. Orkesteri haahuili lähes koko männä vuosikymmenen vailla suuntaa ja tuntui lopullisesti menetetyltä tapaukselta alkuperäisbasistinsa Chi Chengin vajottua pari vuotta sitten auto-onnettomuuden myötä koomaan. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tuo onneton käänne pikemminkin herätti yhtyeen omastaan.

Diamond Eyes etenee tutulla laiskanpulskealla groovella yllättävänkin reippaasti eteenpäin, vaikka Stephen Carpenterin kitarointi onkin muuttunut terävästä riffittelystä pikemminkin täryporalla maalailuun. Chino Morenon yhä hienosti falsetista rähinään taipuvat vokaalit ovatkin entistä enemmän kappaleiden kulkua ja melodioita määrittävä tekijä, tukipilarinaan Frank Delgadon odottamattoman suureen rooliin nousseet synamatot. Rumpali Abe Cunninghamin ja nykyisen basistin Sergio Vegan rytmiryhmän varmaotteisen pohjan päälle rakentuva äänimaisema on tasapainoinen ja komea, mutta aika ajoin sopivan rähjäinenkin, vaikka valtavia puitteita alkuun kyllä vierastaakin.

Tärkeintä levyssä lienee silti se, että sen tarjoamat biisit ovat tasaisen hyviä. Rakenteisiin on ujutettu runsaasti koukkuja, mutta myös rytmillisiä kikkoja sekä tilaa paletin eri väreille löytyy runsaasti. Seasta nousevat selkeimmin esiin kuin suoraan White Ponylta napattu tummasävyinen Prince sekä omituisia Coldplay-mielleyhtymiä herättävä sinkkuraita Rocket Skates – jos kyseinen brittipop-mammutti laskeutuisi omalta erikoisvuoreltaan rahvaan pariin ja löytäisi särökitarat, voisi lopputulos olla jotain vastaavaa!

Toisaalta levy kompasteleekin juuri tasaisuutensa kanssa. Keskitempo pysyttelee samoilla tienoin levyn alusta loppuun, sekaan sopisi ilman muuta yksi jos toinenkin napakampi rykäisy Eliten (White Pony) tai Ricketsin (Around The Fur) malliin. Kuvaavaa on, että You´ve Seen The Butcher-raita tuo mieleen Type O Negativen. Doomiksi tai liian pitkiksikään karkelot eivät kuitenkaan veny, mutta bändin aikoinaan hyvinkin terävän ja monipuolisen riffikynän nykykuntoa jää väkisinkin epäilemään. Vaikka albumin tunnelma on kokonaisuuden kannalta turhan tuhti ja tahti haukotuttavakin, on Diamond Eyes silti Deftonesilta odotuksiin nähden hyvin elinvoimainen ja pätevä paluu - jos nyt ei aivan asian ytimeen niin ainakin sen lähelle.