Josh Ritter: So Runs the World Away

Pytheas

Onko albumin kannessa oleva laiva kenties lähdössä, vai mahdollisesti tulossa takaisin joltain pitkältä matkalta? Veikkaisin jälkimmäistä vaihtoehtoa ja luulen, että yhdysvaltalainen Josh Ritter on kulkenut sillä eri maiden vesireittejä ristiin ja rastiin. Nyt mies on palannut matkoiltaan ja kertoo meille, kuinka maailma makaa siellä toisaalla.

Kuudennella albumillaan New Yorkiin asettautunut folk-rokkaaja on rahdun rosoisemmalla tuulella. Tällä kertaa ei kuulla pehmeitä balladeja tai täydellisyyttä hipovia pop-viisuja, vaan nautitaan elävämmästä ja akustisemmasta soitosta. Kitara on soitinten kuningas, rumpalin naputellessa settiään vaimeasti. Basso murisee hiljaisesti ja soittimia riittää ukululesta aina banjoon, sekä pianosta torviin saakka. Keskiössä on tietysti Ritterin lämmin ääni, joka vuoroin kuiskii, kohoaa ylväänä kitaran yläpuolelle tai lausuu mahtipontisesti lyriikoita taaempaa – ja mitä lyriikoita?

The Cursen nainen löytää Egyptistä muumion, joka herää eloon tämän rakkaudesta ja siirretään New Yorkin museoon. Museossa muumio esittää vierailijoille päivät kuollutta ja öisin rakastavaiset kulkevat rauhassa pitkin valtaisan rakennuksen käytäviä. Folk Bloodbath lyö puolestaan yhteen Amerikan kuuluisimmat folk-murhaajat. Mississippi John Hurtin Louis Collins kappaleen sävelellä etenevä ja siihen voimakkaasti nojaava siivu tuo mukaan koko porukan; Delia Green, Billy Lyons ja jopa Stagger Lee ovat kaikki paikalla.

Josh Ritter on armoitettu tarinankertoja, joka kuudennella pitkäsoitollaan kuulostaa paremmalta kuin mahdollisesti koskaan aiemmin. Ainoa narinan aihe löytyy siitä, että kiekon kahdestatoista kappaleesta olisi voinut tiputtaa vaivatta pari heikompaa numeroa pois.