Anathema: We´re Here Because We´re Here

Kscope

Sanovat että aika parantaa syvimmätkin haavat. Tiedä kuinka paikkansa tuo pitää, mutta näin näyttää käyneen ainakin Anathemalle.

Seitsemän vuotta sitten yhtye oli vakavan identiteettikriisin keskellä, kun murinametallilla uransa avannut orkesteri julkaisi toiseksi uusimman pitkäsoittonsa. Vuoden 2001 A Fine Day To Exit oli jo selvääkin selvempi irtiotto menneisyydestä, mutta vasta 2003 ilmestynyt A Natural Disaster aloitti kaiken toden teolla kaiken alusta. Post rockin ja progen eteerisissä sfääreissä sukellellut albumi oli lievästi välityömäinen, mutta seuraavan pitkäsoiton piti ilmestyä nopeasti tämän jälkeen. Kaikki kävi kuitenkin toisin, Anathema huomasi olevansa pian levy-yhtiöttä ja alkoi uuden yhteistyökumppanin etsintä. Markkinoita tyynnyteltiin parilla vanhaa materiaalia kierrättävällä julkaisulla ja nyt viimein, seitsemän pitkän vuoden päätteeksi, yhtye julkaisee levyllisen uutta materiaalia.

Päällisin puolin kovinkaan moni asia ei vaikuta muuttuneen radikaalisti sitten vuoden 2003. Kappaleita rakennellaan vain entistä maltillisemmin, tunnelmat kohoavat aiempaa huomaamattomammin korkeuksiin ja soundillinen spektri yltää entistä herkempiin sfääreihin. Toisin sanoen yhtye on kehittynyt kaikilla avainalueillaan ja se on sisäistänyt nykyisen tyylinsä milteipä täydellisesti.

Jotain kertonee se että albumin pisin kappale, A Simple Mistake, kestää 8 minuuttia ja 14 sekuntia, eikä raidalla ole tahtiakaan ylimääräistä. Ajan kulkua hädin tuskin huomaa, kun biisi hiipii kuin huomaamatta äänekkääseen finaaliinsa ja haipuu sitten pianon avulla hiljaisuuteen. Kiekon suorimmat ja tarttuvimmat siivut on sijoitettu luonnollisesti alkumetreille, ja Thin Air sekä Summernight Horizon ovatkin hittipotentiaalisimmat ja helpoimmin aukenevat kipaleet. Muu albumi vaatii vastaavasti hiukan enemmän pyöritystä, jotta monisyiset rakentelut pääsevät toden teolla oikeuksiinsa. Allekirjoittanutkin oli ensivaikutelman jälkeen miltei pettynyt, mutta hitaasti Cavanaghin veljesten tuorein tekele lähti pureutumaan syvemmälle ja nyt olen valmis julistamaan pitkällä nimellä siunatun kiekon bändin merkittävimmäksi saavutukseksi tähän mennessä.

Tavallaan kaikki on siis erilaista, mutta mikään ei ole muuttunut lopulta kovinkaan mullistavalla tavalla. Albumin haastavin osuus on sen kaksi viimeistä kappaletta, Universal ja Hindsight, jotka sulkevat kiekon melkein portisheadmaisissa tunnelmissa. Seitsemän vuotta se otti, mutta odotus on palkittu hienoimmalla mahdollisella tavalla.