Julkaistu: 04.06.2010
Arvostelija: Janne Kuusinen
EMI / Blue Note
Tanssiorkesteri-instituutio Dallapén ”comeback” vuonna 2010 on yksi vuoden kohutuimmista ilmiöistä. Tämä oikeammin sanottuna ”re-make” alkoi, kun oopperalaulaja Juha Hostikka hankki Dallapén tavaramerkin ja kokosi sen alle 12-henkisen, valiomuusikoista koostuvan orkesterin. Puitteet ja tyyli viilattiin kuntoon: valkoiset smokkitakit, mustat housut, lakeerikengät. Vanhan Dallapén nimeen vannovat aficionadot eivät ottaneet sulattaakseen sitä, että Dallapé-nimen alla ei soittanut enää ainoatakaan alkuperäisjäsentä. Itsekin vaahtosin netissä vielä maaliskuussa: ”Tapausta käsiteltäköön kunniakkaan nimen nekrofiliana, kunnes toivottavasti toisin todistetaan”. Jäin odottamaan sitä itse pihviä, eli musiikkia.
Ja perkele, toisin todistettiin, halelia. Vaikka me suomalaiset olisimme vuodesta 2006 lähtien olleet kuinka ”hevikansaa”, ainakin 1 kpl tällaisia orkestereita tarvitaan maassamme. Mikäli tämä on rahastusta, on se musiikkihistoriamme tyylikkäin rahastus, sekä ulkoisesti että musiikillisesti. Pääasia, ettei tämä ole kusetus. Tarkka (muttei akateeminen) soitanta yhdistetään timmeihin sovituksiin, mikä on oikeastaan ainoa tapa synnyttää kuuntelukelpoista tanssimusiikkia. Miksi humppa kuulostaa niin ”paskalta” tai ”hutulta”? Koska sitä soitetaan harvoin kunnolla! Nyt tusina tekijämiestä taituroi kikkailujazziin sortumatta sen luokan aikamatkaa menneisyyteen, että tämä levy menee vaivatta parhaiden suomalaisten humppalevyjen kärkikaartiin, sanoisin, että kakkoseksi, Pirkka-Pekka Peteliuksen Muistan sua Elaine –soundtrack-levyn (1984) haastajaksi.
Uuden Dallapén suhde laulusolistiin on myös tarkentamisen arvoinen. Okei, konsepti nimeltään ”Dallapé solistinaan Sami Saari” on musiikillista aurajuustoa: siihen tottuu, muttei välttämättä ihan heti, jos koskaankaan. Mutta!: muistakaamme, ettei Dallapé ole koskaan ollut laulusolistiensa taustabändi, nykytyyliin, vaan pääosan esittäjä, se stara! Vanhoissa keikkajulisteissa laulusolistin nimi oli lähes aina pienemmillä kirjaimilla painettuna kuin Dallapén. Poikkeuksen teki yhdessä vaiheessa eräs Olavi Virta.
Laulusolisti vaihteli ennen vanhaan, niin nytkin. Levyllä Hostikka itse laulaa tangon Itämaista rakkautta, kahdella raidalla Topi Sorsakoski on siedettävimmillään sitten varhaisen Agents-kauden. Saari hoitaa levyn neljästätoista kappaleesta loput. Mielestäni ei hän aivan sataprosenttisesti elementissään ja muun bändin tasalla ole, ja paikoin pinkeäksi käyvä ääni kaipaisi semmoista samaa vaudeville-pehmeyttä kuin mitä esimerkiksi etelänaapurin Modern Fox –yhtyeen Mart Sanderilla on.
Hioisin konseptia aavistuksen myös ohjelmiston osalta. Mielestäni kannattaisi pysytellä vanhoissa hiteissä: ne kun ovat lähes loputtomasti ammennuskelpoinen aarrearkku. Parin raidan laajuinen uustuotanto toi valitettavasti mieleen vain sen kysymyksen, että olisikohan kaikki tämän tyylinen musiikki jo ollut sävellettynä kauan?
Soittajistosta taas ei kannata mainita erikseen ketään, koska se olisi väärin muita kohtaan. Saundeista ja balanssista huolestuneita saanen kuitenkin lohduttaa sen verran, että uskokaa tai älkää, kyllä se Anssi Nykänen aisoissa pysyy.
2010-luku. Tanssilavoille siirrytään pikkuhiljaa tilaamaan ns. bilebändejä. Hääparit ovat siirtyneet häävalssista ”häätanssiin”, kun eivät viitsi opetella yksinkertaisia askelkuvioita. Yksi tanssiorkesteri toisensa jälkeen joutuu prostituutiolinjalle ja harjoittelemaan kaikenmaailman paranoidit. Termi ”humppa” on jo kauan sitten liudennettu tarkoittamaan aivan mitä tahansa musiikkia, jossa ei sähkökitara ole mukana. Tai sitten Eläkeläiset-scheisseä.
Mutta tämä on nyt sitä! Sitä itseäänkö? Riippuu sinun asenteestasi. Jos ei tämä humppa uppoa, niin ei sitten mikään. Tätä tarvitaan silti. Muistutusta siitä, että kun yhden musiikin osa-alueen hoitaa huolella ja tyylillä, tulos on upeaa kuultavaa. Muistutusta siitä, että nykyinen, kaikkien mahdollisten tyylien hallitsemisen vaatiminen tanssimuusikolta on epätervettä sekä musiikin kvaliteettia syövää.
Juurimusiikkia tämä on siinä missä joku blueskin. Meidän juurimusiikkiamme. Jota minä ainakin rakastan, aavistuksen perverssisti, mutta vilpittä.
Suomenmaan ehkä legendaarisin tanssiorkesteri koki uudelleensyntymän vuonna 2010 - alkuperäisellä otteella mutta nykypäivän soittajilla.
(Päivitetty 05.06.2010)