Hiidensointi: Hiidensointi

Hiisi vieköön (omakustanne)

Näitä tuntuu riittävän. Tiedä sitten mikä osuus nykypäivän elon hektisyydellä on siihen, että myös musiikin puolella tarjotaan eskapismia ihan muihin sfääreihin, kuin mitä parvekkeen ikkunasta vittuilevat betonilähiöseinät antavat meille todellisuutena ymmärtää. Elokuvissahan sama ilmiö on pyörinyt täysillä kierroksilla jo vuosikausia. Ja olisihan se vähän korniakin, jos pöyhkeässä progessa laulettaisiin, että poika tykkää tytöstä ja toisin päin. Luontohan on aina kuulunut genreen.

Ja mikäs siinä. Tamperelainen Hiidensointi luottaa suomalaismytologian ja 1970-lukuisen jazz-progen yhdistelmään hiukan samalla tavalla kuin Tarujen saari keskiaikaan folkin puolella. Lauluissa seikkailevat valonvaltiatar, lintunen, kaihomieli - ja tietenkin itse hiisi. Tekstien perusteella eletään aikaa ennen kristinuskon, koska hauskassa hiiden ja kertojan kohtaamisessa suolla hiisi vaikuttaa enemmän palvotulta kuin pahalta henkiolennolta, joksi se parin Raamatulla huitaisun jälkeen muuttui. Mukana on toki myös uudempaa tajunnanvirtaa.

Useista yhteyksistä tutut muusikot luovat yhteissoitollaan jykevän dynaamisen pohjan miltä ponnistaa. Jethro Tull on huiluttomuudesta huolimatta kenties selkein esikuva. Ehkä korskeat urkukuviot vahvistavat mielikuvaa tarpeettomasti ja harhaanjohtavastikin, mutta ainakin minulle tulee tästä mieleen enemmän Liekki kuin vaikkapa Wigwam. Musiikki on Janne Kuuselan poppoota keskitempoisempaa ja päällekäyvempää, mutta muita yhtymäkohtia löytyy riittämiin.

Vaikka esimerkiksi Valonvaltiatar, Kaihomieli ja häkellyttävästi Absoluuttiselta nollapisteeltä (musiikillisesti) kuulostava päätösraita Virran mukana ovat kiistatta komeita esityksiä, ammatillisuuden takana on silti sangen rajallinen määrä palikoita käytettävänä. Lisäksi Värttinä-Kaasiselta kuulostavan vokalisti Nina Hiironiemen ilmaisu vaatii tällaisessa musiikissa totuttelua. Lupaava debyytti kuitenkin, ei epäilystäkään.