Kalashnikov: Diagnoosi

Omakustanne

Kalashnikovilla on hiukan hämäävä nimi. Mielikuvana maailman kuuluisimman rynnäkkökiväärin tekijästä ei ehkä ensimmäisenä nouse mieleen svengaavaa poppia soittava suomalainen nelikko. Vallankin tuoreimmalla äänitteellään, kahdeksan biisin Diagnoosi-albumilla, yhtye ei esittele mitään kauhean rätisevää, aseellista tai tappavaa. Enemmän kyseessä on kepeän popahtava rock, josta löytyy myös mukavasti menevyyttä. Useamman lyhyttuotoksen Desibelinkin arvioon saattanut yhtye on aiemmin hyödyntänyt kaavassaan niin huminadiskoa, funk-potkua kuin säröäkin. Nyt tuntuu että yhtye keskittyy melankoliseen mutta kepeän popahtavaan suomirockiin, jossa se pyrkii liikkumaan useammalla tasolla niin soiton kuin tarinoiden tasalla. Pikkunättiä poppia mutta mukavan syvällisillä pyrkimyksillä. Kynnyskysymys onkin, kuinka hyvin ”tasokkuus” onnistuu?

Pahin lo-fi-naivismi on saanut väistyä kauniin melodiakaaren tieltä ja aiemmin mukana väreillyt jonkinsortin vinous kaikaa vain paikoin ja hyvin hillitysti. Vaikka Kalashnikov on kasvanut hyvällä tavalla aikuiseksi taitavine melodiakynineen ja tyylikkäine sovituksineen, jotain kasvaessaan aina menettää. Kalashnikovin kohdalla se on ehkä yllätyksellisyys. Toisaalta harmonisuus ja selkeästi viimeistellympi kokonaisuus nostavat peukkuja mutta hetkittäin levyn eteerisyyteen asti vedetty pop-kaari puuduttaa. Onneksi vain paikoin.

Avausraita Synapsit vakuuttaa samaan aikaan menevällä ja kepeällä otteellaan, kosketinhumiseva mauste svengaavan poljennon ja elektroshokkia tarkastelevan sanoituksen kanssa muodostaa mukavan irtonaisen pop-rallin joka tarjoilee niitä tasoja eniten sanoissaan. Harsoinen Keskipäivän demoni vinguttelee psykiatrin vastaanotolla yhtyeelle tunnusomaisen leppoisasti. Jussi Tuohino onnistuu reippaalla ja positiivisella laulullaan tuomaan hiukan karuihinkin tarinoihin sellaista iloista virnettä, joka ei käänny piruiluun vaan keventää tunnelmaa osuvasti. Kaikki päättyy kun kuolemme voisi olla kovinkin synkeä hautajaissaatto, mutta Tuohinon kepeä ote tuo tummaan pohdintaan tarpeellisen positiivisen vastapainon. Jopa näppäilevä ja sanoituksiltaan aika tyly Imatra onnistuu hymyämään ja luomaan kepeän vaikutelman.

Sen vastapainoksi kipakampi Teutonit marssii Kristalliyössä onnistuu yhdistelemään natsimarssivan saksalaisen 30-luvun irtonaisesti väreilevään pop-tarinaan sen verran kepeästi että hyväksyvä hymy nousee. Harvoinpa näin synkkiä ajankuvia on käsitelty yhtä vähällä angstilla. Luovasti lainaava tummasyinen raita Nouskaa! pitää sisällään levyn harmonisimman kaaren. Minareettilaulun sufilainen mystiikka käsitellään yhtä kepeällä ja autereisella melankolialla, lätyn päättävä nimibiisi Diagnoosi kasvaa progesti jonkinlaisena sopivan rentona loppurevittelynä vaikka jääkin hiukan taustamusiikiksi. Kaiken kaikkiaan ihan pätevä levytys.