Rytmihäiriö: Surmantuoja

Sakara

Sarvet, sorkat, salatieteet -levyllä (2008) Rytmihäiriö raotti verhoa kännissä tehtyjen surmien maailmaan kymmenen pisteen arvoisesti. Täysosumalevyllään kulttibändi siirtyi tiukan suoraviivaisesta takomisesta monipuolisempaan ja jopa kaupallisempaan suuntaan siinä määrin, kuin se bändin sanoitukset huomioon ottaen oli mahdollista. Yhtyeen viides albumi, Surmantuoja, on vanhemman materiaalin tapaan edeltäjäänsä äärimmäisempi, rosoisempi ja soundeiltaan tummempi teos. Tekstit? Taattua Rytmihäiriötä.

Sanoitukset muodostavat kiistatta Rytmihäiriön musiikin ytimen. Ensisijaisesti hardcorea ja metallia yhdistelevän ryntäilyn päälle räityt humoristiset tarinat ryyppäävistä, väkivaltaisista ja Saatanaa kumartavista kadunmiehistä ovat parhaimmillaan riemastuttavan nerokkaita. Koko surmacoren konsepti on niin ihastuttava, että jotain pystiä jätkien käteen olisi syytä lykätä. Soitto jääkin paikoin sivurooliin levyä kuunnellessa, sillä Surmantuoja on kieltämättä parhaimmillaan silloin, kun se saa kuulijan hymyilemään vinosti - jopa nauramaan räkäisesti.

Musiikillisia ansioita ei kuitenkaan sovi väheksyä, eikä Surmantuojan kohdalla sanoituksiakaan nyt ihan liikaa ylistää. Janne Perttilän tiukimmat groove-riffit nimittäin tinttaavat hätäisimmän oloiset tarinoinnit yhdellä iskulla maihin. Riimittömyys ja ylipitkät lauseet saavat lyriikat kuulostamaan hetkittäin hyvinkin harkitsemattomilta, kun taas soitto pysyy koko ajan taidokkaana ja elävänä. Muutamista sävellyksistä puolestaan paistaa armotta läpi täytebiisin status, esimerkkeinä Aaveenpää ja Tuonela vetää puoleensa. Kokonaisuutena Surmantuoja ei ylläkään edeltäjänsä eheyteen, mutta huippuhetkiä tälläkin levyllä on reilusti tarjolla. Lisäksi viimeistään nyt bändi sinetöi pienillä konseptin täydennyksillä surmanvitsistään ikuisen.