Pariisin kevät: Astronautti

Columbia

Pariisin kevään parin vuoden takainen debyytti Meteoriitti oli todellinen valopilkku geneerisen suomirockin keskellä. Puolen tusinaa loistavaa pop-kappaletta sisältänyt levy oli paitsi omaperäinen ja raikas, myös kovin epätasainen. Musiikin monitoimimies Arto Tuunelan uusin hengentuotos on edeltäjäänsä tasaisempi, niin hyvässä kuin pahassa. Astronautilta ei löydy Pikku-Huopalahden tai Tuu rokkaa mun tanssilattian kaltaisia hittejä, mutta myös rimanalituksilta säästytään.

Varsinaista musiikillista kehitystä ei voi sanoa tapahtuneen sitten viime levyn, eikä sille toisaalta ole tarvettakaan. Tuunelan tyylikästä ja kornia yhdistelevä tuotantotyyli ja persoonallinen lauluääni ovat ennallaan, ja myös lyriikat ovat tunnistettavia. Sanoitukset eivät kuitenkaan hymyilytä yhtä usein kuin edellislevyllä, vaan alkavat paikoin jopa ärsyttää.

Astronauttia kuuntelee mielellään, mutta turhan tiheään kappaleet kuulostavat hiukan huonommilta versioilta edellislevyn täysosumista. Avauskappale Matkalla etelään on kuin Samoilla raiteilla laimennettuna ja Invisible Man kuin kevytversio Pikku-Huopalahdesta. Astronautin kohokohdiksi nousevat lopulta kekseliäs Tulivuoria sekä päättäväisesti etenevä Imatrankoski.

Vaikka Astronautti ei pääse yllättämään edeltäjänsä tavoin, on Arto Tuunela edelleen ehdottomasti yksi maamme kiinnostavista musiikintekijöistä. Tästä käy esimerkiksi Metsän laidalla puut, joka sisältää yhtä paljon tuotannollisia ja sovituksellisia koukkuja kuin monet albumit.