Axel Rudi Pell: The Crest

Saksalainen kitaristi Axel Rudi Pell on kuin maassaan valmistetut perheautot; luotettava, tasaisen vahva ja turvallinen. The Crest on jo ties kuinka mones Pellin albumi, eikä meno ole muuttunut juurikaan Steeler-päivien. Herran melodista metallia on kutsuttu vuosien varrella hard rockiksi, speed metalliksi, power metalliksi ja viime aikoina yksinkertaisesti vain metalliksi.

Kaikki tutut elementit ovat nytkin paikalla. Kappaleiden melodiat koukuttavat, etenkin kertosäkeiden kohdalla, Johnny Gioelin karismaattisen vahva vokalisointi on jälleen läsnä ja Pell itse on melkoinen kitarasankari, joka ei kuitenkaan sorru turhaan tilutteluun. Kiekolta ei löydy Edge of the Worldin tai The Masquerade Ballin kaltaisia ässiä, mutta materiaalin keskitaso on silti korkea.

Intron perään sijoitetut Too Late ja Devil Zone omaavat selkeintä hittipotentiaalia ja ne päätynevät Pellin settilistaan sellaisinaan. Todellisiksi minieepoksiksi kasvavat Dark Waves of the Sea ja Dreaming Dead tarjoavat yli varttitunnin verran progehtavaa metallointia, jossa väliosillakin on väliosia. Homma ei kuitenkaan karkaa itsetarkoitukselliseksi kurvailuksi, sillä kumpikin kappale etenee vakaasti kohti maaliaan. Pehmeämpiä metalliarvoja huokuvat puolestaan rakkauslaulut Prisoner of Love ja Glory Night, sekä loppupuolella kuultava Noblesse Oblige, jonka herkässä soinnissa on jotain Rainbown Weiss Heimista muistuttavaa.

Axel Rudi Pell jatkaa vahvojen julkaisujen sarjaa, eikä miehen sävellyskynä näytä pienintäkään tylsistymisen merkkiä. The Crest ei tarjoa suoranaisesti mitään uutta, mutta se osaa kierrättää taiten jo tehtyä. Takuuvarmuudessa piilee tietysti myös pieni kyllästymisen peikko, mutta faninsa mies pitää varmasti tyytyväisinä.