Disco Ensemble: The Island of

Fullsteam

What happened?, oli ihan ensimmäinen kysymys mikä nousi mieleen kun ensimmäisen kerran pyöräytti modernin punkin kotimaisen airueen Disco Ensemblen neljännen pitkäsoiton The Island Of Disco Ensemblen levysoittimessa. Miten tämä omiin kotimaisiin lempibändeihin etenkin kakkoslevyn iskevyydellään noussut nelikko on uutukaisellaan onnistunut kadottamaan näin paljon sekä biisikynän iskevyyden, kertosäekoukukkuuden että soundipolitiikan kohdalla? Olin jo tuomitsemassa levyn tuottaneen Lasse Kurjen takaisin popimman puolen projektien pariin, koska levyltä tuntui puuttuvan omaan DE-mielikuvaan olennaisesti kuuluva räjähdysherkkä rouheus ja koukutkin oli kätketty johonkin. Pidemmällä kuuntelulla alkujyrkkyys on hiukan loiventunut ja levy on keskimäärin nostanut pisteitään – silti esimerkiksi toisena sinkkujulkaisuna soiva seesteisempi Protector on kyllä edelleen munattominta Ensembleä aikoihin eikä puutetta kompensoi edes kauneusarvot tai iskevyys. Menee hiukan liikaa emouikutuksen puolelle, jos suoraan sanotaan.

Energiaahan yhtyeessä on edelleen kuin isommassakin pitäjässä eikä Miikka Koiviston puolisylkevä laulu ole kadottanut päällekäyvää koukkuaan. Etenkin vauhdikkaammassa materiaalissa ollaan parhaimmillaan oikein hyvässä iskussa, mistä todistavat tämän levyn avauskolmikko – kiivaasti sykkivä ja jännitettä onnistuneesti ylläpitävä Bay Of Biscay, rutinaan asti jykevä, isolla kaarella maalava ja komealla kerrolla varustettu Pitch Black Cloud ja sinkkubiisinä julkaistu, samaan aikaan rouheasta ja kuulaasta introsta suoraan tärinäenergiseen kertoon jymäyttävä White Flag For Peace.

Protectorin jälkeen So Coldin metallihtava ja kuulaalla synamausteella varustettu potku on ihan postiivista energialisää, mutta biisinä ei oikein purista sitä viimeistä pisaraa irti. Vielä Protectoriakin kuulaampi leijailu Get Some Sleep vakuuttaa lähinnä ison soundinsa harmonialla ja taivaaseen asti nousevalla riffittelyllään, mutta siihen sen aseet jäävätkin. Life Of Crime kasvaa aika perus DE-biisistä melkoiseen loppuilotulitukseen hiukan haahuilevalla otteella, mikä laimentaa hyvää ideaa. Kaksiosainen Semi Eternal Flame/Undo toimii kelvosti, vallankin ensimmäisen osan pirteyden nostaessa käyrää. Leftyn kaartava vauhdikkuus ja särinäenergia on hyvää peruskauraa, Samantha tuntuu hiukan liikaa tekevän itsestään ”teosta” tai graniittista ”patsasta” eikä tahdo massiivisuudessaan oikein päästä minnekään koko biisin aikana. Itse kaipaisin juuri niitä täsmäiskuja eikä ympyrää pyörivää haahuilua. Sitä on tällä levyllä hiukan liikaa.