Johanna

MKKK ottaa todella rohkeasti etäisyyttä edelliseen, huomattavasti kuulijaystävällisempään levyynsä Rautaneitoon. Äänimaailmassa tapahtunut raju karsiminen ja minimalismi ovat johtaneet äärimmäisen metalliseen, voisi jopa sanoa kylmään, lopputulokseen. Monesti kuullut vertaukset Sielun Veljiin ovat nyt enemmän paikallaan kuin koskaan.

Levy on jaettu ovelasti vasempaan ja oikeaan kammioon, jotka tulevat levyllä mainitussa järjestyksessä. En tiedä olenko lähelläkään Ylpön ajatuksia, mutta tulkitsen vasemman lohkon miehiseksi – raskaammaksi puoleksi. Tältä puolelta löytyvät ne iskevimmät riffit ja suorimmat, iskulauseisimmat huudot, myös kaikki kappaleet on laulettu ns. miehisestä näkökulmasta. Oikea, femiinimpi puoli, keskittyy tarkkailemaan asioita hieman hienostuneemmin – etäämmältä. Tällä puolella melodiat ovat enemmän läsnä, ja lyriikan keinot ovat moninaisemmat.

Musiikillisesti levy edustaa mielestäni ehdottomasti askelta eteenpäin. Raskaat riffit iskevät kuin Stuka-parvet täsmällisen tarkasti, herra Ylpön lyriikka on yhä pistävämpää ja etenkin kappaleissa Iso Mies Pohjoisesta ja Rocktähti Muistelee sekä itse nimibiisissä jälki on jo liki mestarillista. Levyn voima on äärimmäisen alkukantaista ja raakaa, mutta kuitenkin jollain demonisella tavalla inhimillisen lämmintä – ehkäpä Metallisydän sykkii yhä meille ihmisille. Toisaalta tässä ehdottomuudessa ja puhtaassa voimassa piilee myös yhtyeen pahin uhka; rajat alkavat näkyä jo horisontissa, suuri kysymys kuuluukin: Minne tämän jälkeen? No, ainakin yhtyeen seuraavalle keikalle.