Rummer and Grapes: Every Damned Friday

New Model

Italialaisen Rummer and Grapesin debyytti on hämmentävä aikamatka 90-luvun puolivälin kieppeille, enemmän tai vähemmän nuhruisen kitararockin verevien melodioiden, iskevien kertosäkeiden ja ytimekkäiden rakenteiden maille. Levyn aloitusraidat Why ja Stay herättelevät ajatuksia Cardigansin ja Cranberriesin särmikkäämpiin hetkiin erityisesti vokalisti Simone Cioccolonin äänen vuoksi, mistä edellämainittujen yhtyeiden keulakuvien lisäksi tulee mieleen myös eräskin Shirley Manson. Helisevien kertosäkeiden lisäksi tarjolla on jousivetoista hissuttelua (Back to My Control), hieman post-punkisti naputtavaa, mutta stadionin suuntaan kääntyvää rockia (Not Far Away), mutta myös Queens of the Stone Age-henkistä ryminää (Short Drink).

Ympäri palettia leviävien mielleyhtymien perusteella luulisi kokonaisuuden olevan hajanainen viritelmä, mutta sitä se ei ole, kiitos bändin luonnekkaan yhteissoiton ja sopivan lyhykäisen paketin kasassa pitävän äänimaailman, mikä sekin, yllättäen, kuulostaa herttaisessa maanläheisyydessään hyvin 90-lukulaiselta. Omaperäisyydestä tai yllättävyydestä on turha Rummer and Grapesin yhteydessä puhua, ja tokkopa on Every Damned Fridayn käyttöikäkään tällä itsensätoistavuuden määrällä kovin pitkä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja tarttuvuudessaan se on silti mukavan kesäistä kuunneltavaa ynnä metka trippi aikaan, jolloin C-kasetit eivät olleet kuriositeetteja, Radio Mafia, TOP40-lista ja Jyrki olivat voimissaan eikä Music Television ollut vielä unohtanut nimensä etuliitettä.