Delaney Davidson: Self Decapitation

Voodoo Rhythm

”One Man Renegade Ghost Orchestra”, seisoo uusi-seelantilaisen Delaney Davidsonin Myspace-sivuilla. Tyylilajivalikosta on vedetty esiin folk, blues ja roots music, jotka kaikki pitävät paikkansa. Niiden joukkoon lisäisin itse vielä psykedeelisen bluegrassin. Kohta nelikymppinen Davidson on ehtinyt vaikuttaa mm. sveitsiläisessä tummemman laidan bluegrassiä soittavassa jousiorkesterissa The Dead Brothers sekä lukuisassa joukossa tämänkin julkaisun takana olevan Voodoo Rhythm-lafkan alla toimivissa kokoonpanoissa. Soolorintamalla Self Decapitation on miekkosen kolmas albumi. Ja nyt puhutaan todella hypnoottisesta paketista!

Haetun horjuvan kaihoisan rytmityksen päällä soi niin vaimea kitara, hillitysti tuuttaavat vasket kuin hipsuttelevat lyömät. Kaiken keskiössä on kuitenkin Davidsonin merirosvonkarhea melankolinen laulu, jossa juureva blues värisee hypnoottisesti. Soundi on alusta loppuun aivan mahtava, niin pohdiskelevissa ja kaartavissa slovareissa kuin reippaammissa tuuttauksissa. Kahdentoista kappaleen kokonaisuudessa hyödynnetään muutamaa traditionaalia ja lainakappaletta mutta Davidson ei jää jälkeen myöskään omilla biiseillään. Mm. Nirvanan komeasti versioima In The Pines kuulostaa Davidsonin käsittelyssä mukavan pirulliselta, laulu kaikaa haudan takaa ja jumittaen vyöryvä soitinarsenaali palvelee osuvasti kappaleen vinoa tunnelmaa. Dirty Dozen svengataan osuvasti sukkia pyöritellen, mutta se ei nouse lainoista esiin ihan Pinesin tapaan.

Omassa kädenjäljessään Delaney Davidsonin paketti on kuitenkin parhaiten tasapainossa. Seesteinen Around The World heilahtelee rauhallisesti hirttoköydessä, Tonight viheltelee tummia tähtiä vasten ja pysähtyy upeasti hetkeen. Akustisesti kaikuva Little Heart oan aidosti hymyilevämpää kaunista vastapainoa levyn tummemman pirulliselle puolelle. Huohottava Lackie´s Men pyörittelee sukkia Dozenin tapaan, Beatman Zellerin käsialaa oleva Back In Hell vartoilee jälleen horjuvasti astelevan vinokäyrän reitin äärellä. Petosta, murhaa, pasuunaa ja steel-kitaraa…

Homeward Bound ottaa kaikessa rauhassa aikansa kotimatkaansa, astelee vailla turhaa huolta huomisesta. Levyn kokokohtia on hypnoottinen Seasons Of God, jossa kaari vedetään korkealla, laulu kaikaa kiireettä avarasti ja tunnelma on kaikennähneen tyyni mutta pessimistinen. Eteerinen vislailu kuulostaa mahtavalta! I Slept Late pistää vielä puolittaisen jamitusjalan liikkeelle ja svengaa mainiosti kiihtyen vaskiorkesteri Fanfare Kalashnikovin tukemana. Päätösraita Magpie Song jopa rokkaa, mutta sillä lailla puoliheleässä hiprakassa utuisassa sumupilvessä pyörivässä karusellissa. Jalat menee hiukan nopeammin kuin mitä pää seuraa mukana, silti ei kompastella. Eikä ihan oksennellakaan… Kaiken kaikkiaan Davidsonin kolmas soolo on todellinen löytö – mahtava soundi, upea tunnelma ja hienoja kappaleita.