Palava: Laulujen laulu

Universal

Lauri Tähkä. Tiedätte hänet ja bändinsä, halusitte tai ette. Ajatelkaa Tähkän musiikkia ilman siitä löytyvää mikroskooppista hittinäkemystä. Pitäkää keskitien kansanmusiikkiflirtin, romanttisuuteen pyrkivän pohjalaisen uhon ja perusteettoman ylpeyden kaltaiset piirteet mukana. Yhdistäkää tähän kasariheavyn tyylikeinoja á la Kilpi, mutta varokaa kaikkea lennokasta ja jännittävää. Kruunatkaa jo sietämätön mielikuvanne Juha Tapion popiskelmällä. Tuloksena on Palava.

Universalin julkaisema debyyttipitkäsoitto turhauttaa ja loukkaa kuulijaansa. Sen mielenkiinnoton ja aikuinen iskelmällisyys ei itsessään olisi ongelma. Yhdentekevä klisekimppu seuraa toistaan kuten työmatkaystävällisessä musiikissa kuuluukin. Kamalaksi Laulujen laulun tekee ryppyotsainen heavy-yrittäminen. Kansikuva kertoo paljon. Teksteissä hukutaan kyyneliin ja ”vereni laulaa kun me suudellaan”. Hämärää sotasanastoa ja känniyön pontevaa muistelua kuullaan myös. Tästäkin näkökulmasta tarkasteltuna Palava osoittautuu tuskalliseksi tapaukseksi juuri kovistelunsa vuoksi. Kliiniset kaipuulaulut voisivat vielä menetellä, mutta kun väitetään, että ”maailma on juoksuhauta, jossa kuollaan tai taistellaan”, eikä kuitenkaan uskalleta heittäytyä kunnon sankariosastolle, tulee uskomattoman kornia jälkeä.

Kai Palavan kaltaiselle bändille voi ajatella olevan tilausta. Tähkä myy häkellyttäviä määriä. Kireäkin heavypullistelu on ollut jo vuosikausia tuttua tavaraa iskelmän kuluttajille ja myyjille. Tähän saumaan yritetään tunkea, mutta harvinaisen tyylittömin lopputuloksin.