Paul Weller: Wake Up The Nation

Island

Siinä missä moni artisti vetäytyy levyttämään maaseudun rauhaan häiriöttömän luomisprosessin ja harmonian varmistamiseksi, brittirokin "Modfather" Paul Weller kiihdyttää viritetyllä skootterillaan vimmattua rallia Lontoon keskustassa pahimpaan ruuhka-aikaan. Tyyliniekan kymmenes sooloalbumi Wake Up The Nation tarjoilee 16 kuumaa pyrähdystä, joilla Weller provosoi kansakuntaa barrikadeille keskinkertaisuutta ja vetelää nykymenoa vastaan. Ensikuulemalla tämä hektinen, aggressiivinen ja psykedeelinen kolmevarttinen aiheuttaa hermostuneen olon. Kuten kerralla nautittu pannullinen tujakkaa kahvia. Mutta hetken sulattelun jälkeen tekee jo mieli lisää.

Weller on nauttinut vankkaa suosiota kotimaassaan uransa alusta lähtien. Mod-kulttuurin ikoni The Jam kiilasi 70-luvun lopulla omaleimaisella soulin, punkin ja pubirockin sekoituksellaan punk-bändien rinnalle ja komeasti ohi. Seuraava bändi The Style Council loi sofistikoitunutta poppia italialaisissa design-kengissään. Aaltoilevan soolouran pukkasi uuteen nousuun edellinen albumi 22 Dreams, joka hurmasi niin kriitikot kuin ostavan yleisönkin.

Nyt rohkea ja kokeileva ote jatkuu, sillä Weller sekoittaa hullun kemistin lailla samaan koeputkeen jazzia, funkia, poppia, soulia, kohtuullisen kovalla volyymilla kirskuvia kitaroita ja vähän politiikkaakin. Räjähdysalttiit seokset on annosteltu punk-tyyliin noin kahden minuutin annoksiin ja koko keitoksen yleismausteeksi on ripoteltu ehkä hieman liiankin reilulla kädellä psykedeliaa ja Beatlesin happokaudellaan lanseeraamia takaperoisia instrumenttiraitoja. Parilla raidalla basson varressa vierailee Bruce Foxton, jonka oma soundi on edelleen tallella.

Runsaista retroaineksista huolimatta linjakas ja intohimoinen kokonaisuus kuulostaa tuoreelta. Kyseessä on kaikkea muuta kuin uraansa jäähdyttelevän kestosuosikin väljä välityö. Aggressiivisesta linjasta poikkeva tyylipuhdas soul-pastissi No Tears To Cry muistuttaa, että Wellerin hyvin istuvasta puvusta ei vanhan soulin tuoksu lähde kulumallakaan. Weller jättää isävainaalleen hyvästit kappaleessa Trees, joka on kuin 70-lukulainen teemalevy minikoossa. Viisiosainen spektaakkeli niputtaa harmaahapsisten hoitokotiasukkien kuvitteelliset elämäntarinat uhoavan kukkorockin ja maijapoppasmusikaalitunnelmien kautta kohti pelkän pianon säestämää herkkää lopetusta. Maasta sinä olet tullut ja takaisin maahan lopulta päädytään. Lähes yhden soinnun varaan rakentuva humalainen kailotus Find The Torch, Burn The Plans on kuin nakutettu herätetyn kansan yhteislauluksi kaduilla ja barrikadeilla. "Shout like you mean it", huutaa Weller malliksi. Mieshän taitaa olla tosissaan.