Vuokko Hovatta: Liaani

Epic

On se vaan niin hienoa, kun huomaa olleensa väärässä. Vuokko Hovatan kakkosalbumi Liaanin laulut eivät taannoisessa konsertissa aiheuttaneet suurtakaan ahaa-elämystä Lempieläimiä-debyytiltä tuttujen helmien rinnalla. Eivätkä levyversiotkaan aluksi säväyttäneet ihan turbovaihteella, mutta aika ja kuuntelukerrat tekevät ihmeitä. Uskaltaisiko jo ääneen tunnustaa, että Ultra Bran pirstoutuminen Scandinavian Music Groupiin sekä Kerkko Koskisen, Ilmari Pohjolan ja Hovatan soolouriin on ollut suuri siunaus?

Hovatta lohduttaa, lennättää, lämmittää, pelottaa ja koskettaa pelkällä äänellään. Hän on tietysti albumin keskiössä, mutta koko porukka ansaitsisi vähintään tämän vuoden Teosto-ehdokkuuden, ellei peräti itse palkintoa. Marzi Nyman, Tuomo Prättälä, Tuure Kilpeläinen ja Jarno T. Karjalainen ovat säveltäneet erinomaisen erilaista musiikkia Aulikki Oksasen, Anna Viitalan ja Miia Toivion runoteksteihin. Ässäluokan perusbändin rikasta sointia täydentävät muun muassa jousisektio, haitari, bandoneon, bouzouki ja bongot.

Liaani on täydellinen esimerkki siitä, miten monipuolista soitinvalikoimaa voi käyttää tyylikkäästi ja säästellen. Joidenkin sovitusten maailmanmusiikkivaikutteista huolimatta se on niin suomalainen levy kuin hyvässä mielessä voi olla. Villiruusut ja Aletta ovat juuri sitä vanhaa iskelmää, minkä perään suuri ikäluokka rutisee aikuisradion toivekonserteissa. Eri asia onkin, että kuka näitä lauluja pääsee kuulemaan. Ihan kiva Tervomaa-standardi Kosketusta vailla vapiseva mies singlevalintana kertoo omaa surullista tarinaansa.

Koska sana iskelmä aiheuttaa enemmän ennakkoluuloja kuin jakomäkeläinen maahanmuuttaja, pitäisi ehkä puhua barokkipopista tai jostain muusta fiinistä. Teennäisellä kaipauksella ja suomen kielen tuhoavalla kolmen pennin ”jään sateeseen / uudelleen” –rimmailulla kun ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Vaikka Hovatta osoittaa taiteellista riippumattomuuttaan valitsemalla esittämänsä tekstit itse, sanaa indie tässä yhteydessä on vaikea käyttää - jo pelkästään siitä syystä, että artisti osaa laulaa.

Sitä huomaa oikein häkeltyvänsä, kun yrittää miettiä omaa suosikkiaan albumilta. Tasaisen vahvojen kokonaisuuksien yleistaso on nimittäin hyvin harvoin näin kovaa luokkaa. Levyn sisäinen dramaturgia aiheuttaa kuitenkin pientä jupinaa. Oksasen iloisesti kesää helkkyvä Heinäkuu-runo olisi ollut huomattavasti puhdistavampi lopetus kuin Viitalan syvältä viiltävä erotarina Oudot hedelmät. Kuka ylipäänsä päätti, että levyt pitäisi aina päättää tunnelmalliseen slovariin? Ja onko onnellinen loppu jotenkin ajan hengen vastainen?