Pekko Käppi: Vuonna –86

Singing Knives

Vuoden 2007 debyyttipitkäsoitollaan jouhikon mestari Pekko Käppi liikkui psykedeelisen etnofolkin parissa, perinteitä kunnioittaen mutta niitä omalla tavallaan hyödyntäen. Nyt mm. Office Buildingista ja Kiilasta tuttu musiikin monitaitaja on astunut niin sanotusti seuraavalle tasolle soolonsa kanssa ja rutistanut perinteen efektilaudan läpi yhdistelmäksi junnaavaa etnohypnoosia, rutinaa, psykedeelistä jumitusta, särövinkunaa, teollista meteliä ja päätöntä haahuilua. Menneiden aikojen kansojen vanhojen viisaiden tarinat esitetään toki jouhikoilla, munniharpuilla, suolikielisellä pyngyrillä ja niin edelleen, mutta äänikollaasia puristetaan kasaan noise-pedaalien läpi.

Parhaimmillaan Pekon muinais-hypnoosi toimii edelleen hienosti, mutta saavutetun hypnoosin tahallinen pirstominen metelimyllyssä herättää silti enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Toisaalta ymmärrän tarkoituksen yhdistää noise-maailmaa muinaispakettiin kunnianhimoisena haasteena, mutta monessa kohtaa luukirves kyllä tylsyy iskiessään modernien härövehkeiden konemetalliin. Homma karkaa hiukan liikaa neo-folkin koko genreä vaivaavaan päämäärättömään haahuiluun, joka hypnoosipyrkimyksessään eksyttää kuulijaan apaattiseen suonsilmään.

Voin kuvitella Pekon vetävän rutinan läpikin yleisön pähkinöiksi livenä, mutta kotikuuntelun vinyylin rahinaa oikeastaan lähinnä häritsee jatkuva pörinä ja efektikikkaileva erikoisuuden tavoittelu… Mikä on harmi sinänsä, sillä idea on hieno. Ehkä sen muinaisen pitäisi kuitenkin pysyä enemmän itse tarkoituksena – nyt tuntuu että iskevyys ja folk-viehättävyys hukkuu teolliseen melusaasteeseen. Modernius hukuttaa perinteen, siinä missä se vain mausteena saattaisi tukea sen uudelle vuosituhannelle. Ehkä olen rajoittunut musiikin kuuntelija, mutta ainakin minun korvaani levyn avainhetkiä ovat ne joissa pörinä jätetään hetkeksi narikkaan ja tunnelmoidaan riisutun akustisesti. Kipakka munniharppuilu esimerkiksi on aivan mahtavaa settiä!