Ukkosmaine: Oletteko te tosissanne?

Juki

Sitä voi tosiaan kysyä. Oikeastaan joka kerta ajatus tulee mieleen kun Klaus Thunderin ja Wilhelm Meisterin hattarapoppia, kaihoa ja ällöttävyyteen asti muovista dancebiittiä yhdistelevät teokset pärähtävät soimaan. Vastaushan on toki sekä että. Vaikka tyylissä ja musiikin ulostuomisen tavassa on pakko olla rutosti huumorintajua sekä lähettäjällä että vastaanottajalla, voi kaksikko biisikynällään ja kauniin melodiahaaveilun voimin olla ihan vakavissaan musiikkinsa kanssa. Parhaimmillaan nimensä lyhentänyt Ukkosmaine on nimittäin jo neljännellä studioalbumillaan edelleen iskussa. Toki aina vaan ja edelleen kaksikon muovipuuteriunelmat, kosketinsydämet ja salamasolmiot konkretisoituvat vasta live-shown riehakkaan pöydillä sheikkaamisen myötä, mutta jokaiselta plätyltä on löytynyt myös kotisoitossa mukaansa tempaavia ja päähän soimaan jääviä täkyjä.

Aletaan olla vaiheessa jossa alkuräjähdyksen tuottama iloisen kaartavan kaavan löytymisen parhaat rypäleet on tarjoiltu. Tarkoitan tällä sitä että paketista on vuoltu tuoreet ja alkuvoimaiset nöpönenät, mutakuopat ja kotiseuturomantiikasta ponnistavat postinumerot ja muut Joensuu-hitit. Nyt aiheet ovat yleismaailmallisempia ja ilme hiukan seesteisempi –aikuisempi. Kuten vaikkapa Pitäiskö sunkin jo? todistaa pohtiessaan että pitäiskö jo kasvaa aikuiseksi, myydä se kitara pois ja saako turpaan jos edelleen tekee vaan kuin itse mielii? Siinä missä Play kuulostaa jollain kierolla tavalla yhdistelmältä Movetronia ja Raptoria, on se kuitenkin huomattavasti kesympi ja vähemmän karvainen ”muovipornoilussaan” kuin mitä Ukkosmaine muutama vuosi takaperin vielä antoi ymmärtää. Vaikka samat kuplapyssyt ovat periaatteessa edelleen käytössä, tuntuu kuin joku itselleen virnuileva hulluus olisi päässyt hiukan katoamaan. Samalla osasta biisimateriaalista on hävinnyt se jokin, joka on kuorruttanut elementtien päälle sen tarpeellisen viimeisen iskun.

Toki esimerkiksi Salamaponi on oikein mainio kappale sokerikaihoisine syna-kaarineen ja tarttuvine kertoineen – samalla tavalla hauskan naiivi kuin indiepopin parista vaikkapa TV-Resistori. Happoradio-vittuilu Tule pois piilosta julistaa osuvasti Ukkosmaineen iloisempaa omaa ilmettä kaiken rock-maailman nokkelan purevan ironia-pessimismin keskellä. Vaikka Pyyhe kenttään…not! laukkaa komeasti, voihkii ja sheikkaa, ei se silti hurmaa yhtyeen aiempien tähtivetojen tapaan – valitettavasti. Vaikka pakkaus on yhtyeen tähänastisen uran komein ja kaava on yhtä hurmaavan ällö kuin ennenkin, on tuoreimmalla levyllä tähän mennessä tylsin terä biisikynässä.