Mokoma: Sydänjuuret

Sakara

Mokoman Marko Annala myönsi taannoin läpimurtolevy Kurimuksen (2003) aikaisen thrash-hehkutuksen olleen silkka mainostemppu. Hieman vastaavat temput ovat nyt jälleen käytössä, kun Mokoman seitsemäs albumi, Sydänjuuret, on ilmestynyt. Kaikille musiikkimedioita seuraaville kun lienee tullut selväksi, että levyn kantava teema on suomalaisuus.

Varautuneisuutta herättänyt rohkea ja voimakas teema ei kuitenkaan ole levyllä mitenkään leimallinen, eikä lopulta edes kovin vahvassa asemassa. Voimakkaimmillaan se näyttäytyy nimikappaleen säkeissä, joissa äidiltä saadaan kieli, syli ja rakkaus, ja isältä sitten se maa. Jo kolmosraita Ei kahta sanaa (ilman kolmatta) käsittelee suoraakin suoremmin rakkautta suomalaisuuden vetäytyessä levyllä lähinnä rivien väliin ja monin paikoin kauas niiden taakse.

Sydänjuuria on mainostettu myös Mokoman monimuotoisimpana levynä. Monimuotoisuus on kiistatta täyttä totta, sillä kahta samanlaista kappaletta ei levyltä löydä ja jokaiseen biisiin on yritetty sisällyttää jotakin, joka oikeuttaisi juuri kyseisen kappaleen olemassaolon albumin biisilistalla. Sydänjuuret sisältääkin hyvän tuulen thrashia, ei-perinteistä balladia, jopa vähän zombeja. Levyn rohkein veto on silti alastoman rehelliseen folk-melodiaan luottava Rautaa rinnoista. Seitsemännellä albumilla yksi folk-melodia on kuitenkin taatusti sallittua - ainakin jos sen voimalla biisi nousee heittämällä yhdeksi pakan parhaimmista.

Mokoma esittelee Sydänjuurten myötä jälleen nipun meheviä metalliveisuja vireimpinä valioyksilöinään nimibiisi Sydänjuuret, Vastavirtaan sekä Kristuksen ruumis ja pedon pää. Kahden edellislevyn kaltainen taukoamaton ilotulitus levy ei kuitenkaan ole, sillä monipuolisuuden siivellä mukaan tuntuu lipsahtaneen teelusikallinen perushyvää ja toinen keskinkertaisuutta, kuten esimerkiksi peräkkäin soivat Kalmannäkijä ja Hei hei heinäkuu osoittavat. Silti Sydänjuuret on, vanhaa ja vakaata demosetää lainatakseni, heittämällä parasta kolmannesta.