Julkaistu: 21.04.2010
Arvostelija: Tuomas Tiainen
If Society
Viime kerralla Radiopuhelimet antoi kriitikoille helpon syyn kiittää levyä viidellä tähdellä. Tällä kertaa he menevät pidemmälle ja sanovat rakastansa. Ei Viisi tähteä tietenkään ollut piikki puhelimia rakastaville kriitikoille eikä Rakastaa sinua tarkoita, että yhtyettä tulisi rakastaa vastavuoroisesti takaisin, ehdoitta. Radiopuhelimet vain tekee sen niin kovin helpoksi. Yli kaksi vuosikymmentä musiikkiaan kehittänyt oululainen instituutio on jo jokin aika sitten saapunut urallaan vaiheeseen, jossa sen tekemisiä arvostavat automaattisesti sellaisetkin, jotka eivät ole sen musiikkia kuulleet. Niiden jotka ovat on taas helppo todeta että Radiopuhelimet toden totta ansaitsee viisi tähteään. Tai tunnustaa julkisesti, että minä rakastan Radiopuhelimia.
Ja miksi en rakastaisi? Radiopuhelinten raskas mutta hyvin öljytty groove, vimmainen tiukkuus, tekstien painavuus sekä edellämainittujen tekijöiden tasapainoinen suhde ovat musiikinrakastajalle mannaa. Kun kuuntelen Radiopuhelinten musiikkia, aivoni erittävät samoja aineita kuin ollessani rakastunut tai rakastaessani.
Radiopuhelinten täydellinen muodon ja sisällön hallinta on jotain ainutlaatuista. Sen kahdestoista pitkäsoitto on jälleen kerran osoitus siitä, että yhtye pitää saavuttamansa asemat mutta kaivaa taisteluhautaansa hieman syvempään. Muutosta ja muuttumattomuutta on kumpaakin tismalleen sopiva määrä.
Globaali anaali -rock käynnistää levyn ripeästi esitellen samalla albumin teeman: "Ei luonto kosta, se on / ja vastaa vaikkei kysytä / kun kallio liikkuu ja aalto tulee / ei sitä ihminen pysäytä". Kaikessa tarttuvuudessaan ja suoruudessaan täydellinen avauskappale, varustettuna isolla aiheella. Salaisuus hidastaa groovea ja puhuu yhteisistä, hiljaisesti hyväksytyistä mutta vaietuista asioista. Mistä, sitä ei kerrota. Salaisuus voi olla edellisessä kappaleessa kallioon haudattu, lapsiemme vartioima ydinjäte, tai jotain aivan muuta. Jos ihminen vaikenee, Hauki puhuu, vieläpä viisaasti: "Ei ole enää ihmisellä armon aikaa ihmetellä".
Pastoraali maalaa lisää luontokuvastoa, mutta heittäytyy kertosäkeessään keikkabussiin. Luonnon monimuotoisuuden keskellä Radiopuhelimet matkaa keikalle ilta illan jälkeen pitämään melumessuaan pienelle väkimäärälle. Kappaleen raskas funk toimii kuin tauti. Rytmiosasto Annunen-Raatikainen luo suorastaan pelottavan hyvin kulkevan pohjan, jonka ylle kitaristit Mällinen ja Katz sahaavat hardcoren sukuisia funk-sirkkeleitään. Hiljaa paha tulee syöksyy Jimi Tenorin saksofoneineen syvemmälle rytmisyöveriin. Mäen ja Mällisen sanoittamiin puoliskoihin jaettu Luonto on mystinen nousee yhdeksi albumin kivijaloista. Luonnon taideteosten rinnalla Warholin pop New Yorkissa, Caravaggio maalaukset Roomassa ja Rungiuksen maatumaton ruumis Keminmaan kirkossa ovat pientä.
Kypsää kauraa keventää kuvaamalla taas elämää keikkamatkoilla. Liekö kappaleen yhtye Radiopuhelimet itse? Ainakin lauseet "Jos vain manaa hallaa ja katoa / on turha ihmetellä huonoa satoa / Jos ei aurassa ole kunnon terää / on turha moittia maaperää" sopisivat sen yhteyteen hyvin. Tämän jälkeen Elintilaa kurottaa avaruuteen, jossa mikään ei paina ja suurikin murhe on kevyt. Levyn lyhyin kappale Omassa kolossa taas puhuu pelosta ja johdattaa albumin upeasti päättävän kahdeksanminuuttisen pariin. Fonisooloilla kuorrutettu Minä rakastan sinua sisältää levyn upeimman ajatuksen: "Ei rohkeus ole sitä, ettei pelkää / vaan sitä, että voittaa pelon". Pieni, mutta tärkeä toivonkipinä.
Tuon jälkeen voi vain nyökkäillä hyväksyvästi.
Jo vuonna 1986 perustetun oululaisen yhtyeen musiikin tunnusmerkkejä ovat aggressiivisuus, voimakas rytmipohja ja omaperäiset sanoitukset. Raskautta, junnaavuutta ja solisti Jyrki Mäen shamanistista karismaa.
Linkki:
KTMK desibeli.netissä
radiopuhelimet.net
(Päivitetty 15.9.2023)