Pikkupaha: Leikki

Moby Disc

Kannessa vakaasti keski-ikäistyvä mies ja Paula Koivuniemen mieleen tuova nainen leikkivät nukeilla. Kuva ei vaikuta kierolta huumorilta, vaan siltä että on tosissaan lähdetty tekemään kantta lastenlevylle ja epäonnistuttu surkeasti. Lopputuloksena kuva, joka kuuluisi jonnekin Poptorin kekseliäämpien suoritusten joukkoon. Kuva, joka ei kerro yhtään mitään Pikkupahan musiikista. Paitsi sen, että mukana on nainen ja mies. Osin siksi kuva onkin mainio, oikeastaan loistava. Se tuntuu olevan niin julkeassa ristiriidassa levyn sisältöön, että sille on pakko olla jokin syy.

Pikkupahan aiemman tuotannon arvioiden perusteella vaikuttaa siltä, että yhtye on uusimmalla levyllään jylhimmillään. Draamassa löytyy, jos ei kaarta niin kokoa, ja mitä erilaisimmin tavoin kasvavia biisejä saa kuunnella varpaillaan, jotta olisi samalla tasolla. Osa moniäänisistä lauluista ei paljon kiertele, vaan lyö korviin heti alusta massiivisen itsensä, kuin tuvan nurkkaan iskeytyvä kelkallinen polttopuita. Siinä, vuodeksi. Vaikka tarvetta oli vain sylilliselle. Rosoiset ja kovaäänisen kirskuvat kitarat, jotka kiertävät joka puolelle eivätkä lakkaa riivaamasta, muistuttavat toisenlaisista kulttiartisteista, kuin siitä tuntemattomasta jota Pikkupahan yhteydessä usein povataan. Kaikki ei ole isoa, mutta siltä tuntuu.

Jylhien, suoraviivaisten ja isoiksi tarkoitettujen äänten rinnalla Anu Hietikko kuljettaa omaansa. Suurena, pienenä, kiivaana, kuiskaillen tai muuten vaan. Aina kuitenkin muistuttaen, ettei jää missään kohdassa kakkoseksi. Kuitenkin monipuolisena, ehdottoman loistavana tulkitsemaan toisen ajatuksia. Kirjailija Inka Nousiaisen tekstit kuvaavat paikoin uskaltavan toisteisesti pieniä asioita, jotka usein ovat suurempia kuin nimensä paljastavat: Makaan, Hetki, Nopeaan. Tekstillisesti hienon albumin kantava voima on kuitenkin musiikki. Kohokohdaksi nousee nimibiisi, joka potkii mukavasti naamaan, tekisi sitä mielellään radiossakin. Tai Sulla on, joka painostaa nurkkaan. Tai Lasit särkyy, joka jättää tärkeimmän sanomatta. Tai muista tuhdisti erottuva Mustaa. Tai.

Pikkupahan kolmas albumi on kuin onkin kansitaiteensa näköinen: outo, hieman yliampuva, rumakin rocklevy. Samalla se on uskalias, rohkea ja sisältää vain yhden biisin, jonka yli tulee säännöllisesti hypättyä.