Universal

Jaahas, jälleen sopivan odotetusti uloslykätty levy Urbaanipuoskareilta. Leppymättömät vakuuttaa heti ensialkuun keltaisella kannellaan, jossa taistelevat piru ja enkeli kuuluvat vaihteeksi siihen kansikategoriaan, joissa oikeasti kuvataan jotain olennaista sisällöstä: keulamies Jarkko Martikaisen yhtyeen taipaleen alusta lähtien persoonallisissa sanoituksissa hyvä ja paha - taivas ja helvetti ovat vääntäneet kättä ihmisrassukoiden sieluista, milloin jokapäiväisissä valintatilanteissa, milloin taas hivenen syvällisemmissä pohdinnoissa olevaisuudesta ja elämän tarkoituksesta. Samat teemat toistuvat tuoreella, yhtyeen kunnioitettavalla kymmenennellä pitkäsoitolla (mukaanlukien 1990-1992- ja Hajoita ja hallitse -kokoelmat). Tosin onpa Martikainen sujuttanut hyvä vastaan paha –riimittelyjen sekaan myös sellaisia pohdintoja kuin Joutilas -sinkkubiisin, jossa luodataan yhteiskuntaa, joka ylenkatsoo rahan säännöt hyljännyttä ihmistä, jopa hulluksi julistaa. Eurooppa taas kertoo kauhutarinan eurooppalaisista, jotka eivät ajattele kuin mammonaa ja vievät sinut mukanaan pahan valtakuntaan. Aikakoneella orjuuden valta-aikaan ja Afrikan mantereelle...Passiivinen vastarinta pohtii ydintuhoa, Gagarin ja Laika kertonevat kyllä mistä suunnasta sitä odotella sopii. Jälleen... Pääasiassa biiseistä kuitenkin löytyy piruja, pakanoita, sieluja, taivaan valtakuntaa, elämän kiertokulkua, enkeleitä ja rutosti suomalaiskansallisia monumenttejä Taistelevista metsoista risuihin ja männynkäpyihin. Sortuupa Martikainen niinkin kliseisiin riimeihin kuin Älä tule, paha kakku, tule tule, hyvä kakku Jos saisin kolme elämää -raidalla.

Musiikillisesti voikin sitten sanoa vain että hohhoijaa! Valtteri Tynkkysen sävellystyö ei mielestäni ole kulkenut juuri mihinkään suuntaan sitten Normaalien maihinnousun ja olemmepa monesti yhdessä muiden vanhojen YUP-fanien kanssa huokailleet sitä, kuinka YUP on tasaisesti menettänyt mielenkiintoaan aina loistavasta Yövieraat -levystä lähtien. Mistä tämä sitten johtuu? Osittain vika on itsessä, mutta on sitä vikaa yhtyeessäkin. Itse on ehkä kasvamassa ulos kiihkeimmästä puoskarifanaattisuudesta (josta kertonee sekin, että 1990-1992 –kokoelma kuuluu edelleen rakkaimpiin levyihini). Yhtyeen puolelta kehitys on jäänyt seisomaan, kuten tuli jo todettua. Martikaisen ivallisen kiero laulutulkinta ja sanoitukset pitävät yhä tasonsa, mutta muuten bändin sointi on rauhoittunut ja jotenkin menettänyt parhaimman iskunsa: kaikki biisit kuulostavat suhteellisen samalta eikä levyllä ole yhtään niin sanottua vaikeaa kappaletta, joissa on tavallaan piilenyt osa YUP:n syvimmästä viehätyksestä. Mielenkiintoista on myös se, että aina siitä lähtien, kun yhtye on saavuttanut listasijoja ja kultalevyjä, ovat levyt minun mielestäni olleet edellistä tyhjänpäiväisempiä. Onko makuni siis täysin päinvastainen levyjä ostavan kansan kanssa? Ikävä kyllä, jälleen täytyy todistaa levyllinen melko tylsää puoskarihuttua. Vaikkei levy suinkaan ole huono, ei se myöskään kovin kiinnostava tai iskevä ole. Kannet ovat upeat, sisäkannen liekkikoristeltu leikkuupuimuri on suorastaan hillitön!