New Young Pony Club: The Optimist

The Numbers

Kauan saatiin odottaa New Young Pony Clubin toista albumia, debyyttilevy Fantastic Playroom kun ilmestyi jo kolme vuotta sitten. Taiteessaan nopeahkoja tempoja suosiva lontoolaisyhtye on ennenkin ollut liikkeissään verkkainen. Ensisingle Ice Creamin (2005) jälkeen kesti kaksi vuotta saada esikoispitkäsoitto ulos, ja sama liike-energian hyödyntämättä jättäminen on vaivannut nytkin. Ehkä tälle on syynsä; peräti kahteen kertaan uudelleenjulkaistun ensisinglen ja yhtyeen tunnetuimman (ja kenties parhaimman) kappaleen maineella ratsastaminen on saattanut vaivata. Toisella albumillaan yhtye tekee pesäeroa aikaisempiin tekemisiinsä. The Optimist on nimestään huolimatta varsin tummasävyinen levy.

Pohja on edelleen punkissa ja new/no wavessa, mutta äänimaailma on siloitellumpi kuin aiemmin. Laulaja Tahita Bulmerilla on rutkasti karismaa, joka tosin realisoituu ennemminkin live-esiintymisissä kuin levytetyssä materiaalissa. Koska Bulmer ei ole omaperäisin tai taivavin mahdollinen vokalisti, tulisi musiikin tukea puutteita energisyydellä. Täysillä tanssihermoon iskevät kappaleet tuntuvat kuitenkin olevan harvassa. Lost a Girl pelaa kivasti mollimelodioilla ja We Want To liitää vastustamattoman kepeästi, mutta se täydellinen diskopunkiskelmä uupuu. Rapture yrittää nostatusta, mutta jää laimeine "Higher!"-huutoineen lentämään matalalentoa keskitempoisten kappaleiden liikakansoitetulle lentokorkeudelle. Architect of Loven jälkeen tulee siihen tulokseen, että vaikka The Optimist on tasapainoinen albumi, huippuja on tasoiteltu liikaa. Onko NYPC kasvanut aikuiseksi?