Eibon

Suomalais-norjalainen Nazca on mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Bändin toinen pitkäsoitto Non Grata on nauhoitettu jo kesällä 2001, mutta levy-yhtiöstä johtuvien rahoitussekoilujen vuoksi se näkee päivänvalon vasta nyt. Lauluntekijä/laulaja Karstein Vollen johtama bändi työstää tummasävyistä ja ilmeikästä rock-musiikkia, jonka yhteen karsinaan lokeroiminen on mahdotonta. Gootahtavien vaikutteiden lisäksi Nazcan soundi sisältää hyvin elokuvallista tunnelmointia ja sävyjä jopa 60-lukuisesta psykedeliasta.

Vaikka Non Grata on ilmeeltään hyvin melankolinen, ei sen kuuntelu käy missään vaiheessa raskaaksi. Bändi onnistuu välttämään goottimaailman kliseet vallan hienosti, eikä kompastumisia tapahdu edes teksteissä. Harva bändi, joka ei laula omalla äidinkielellään onnistuu lataamaan lyriikoihin yhtä paljon sisältöä kuin Nazca. Vahvaääninen Volle hengittää musiikkia joka solullaan, eikä valittamisen sijaa löydy soitannolliselta puoleltakaan. Täyteläisen äänimaailman kruunaavat 12-kieliset kitarat ja aina yhtä upealta kuulostava huilu. Epäselväksi tosin jää, miten hyvin bändi pystyy tavoittamaan levyn utuisen sfäärit keikkatilanteessa.

Loppua kohti Non Gratan vauhti hieman hiipuu – selkeästi vahvin biisimateriaali on sijoitettu alkuun, vaikkei varsinaisia hutilyöntejä levyllä olekaan. Ainoastaan repaleiselta välisoitolta kuulostava Nothing-biisi ei sovi kokonaiskuvaan. Tästä huolimatta Non Grata on hämmentävän tyylikäs ja omaperäinen levytys – näin miellyttäviä yllätyksiä tapahtuu aivan liian harvoin.