Kari Peitsamo: Black Album

Rocket

Ei oteta Tuomari Nurmion tai Kauko Röyhkän kaltaisten legendojen ansioista mitään pois, mutta tässä on mies, jolle jonkinlaisen elämäntyöpalkinnon soisi enemmän kuin mielellään. Tähän asti ainut pysti on tullut ruotsin kielen käytöstä levyillään ja jotain ironista taisi siihenkin liittyä. Ei sillä, että Kari Peitsamo ottaisi itseään liian vakavasti. Turhantärkeillä artisteilla ei ole pokkaa ilmoittaa levytys- ja keikkatauosta syksyllä ja kertoa tammikuussa tauon olevan ohi ja uuden levyn valmis, kuten hän teki pari vuotta sitten.

Tuon albumin (The 30th Anniversary Album, 2007) jälkeen mies on ehtinyt julkaista neljä pitkäsoittoa ja yhden livelevyn. Tänä keväänä julkaistu Black Album on kokoelmat mukaan lukien hänen uransa 56. levy. Se on nimensä perusteella looginen jatko edeltäjälleen, lokakuussa ilmestyneelle Kari Peitsamo –levylle, joka The Beatlesin innoittamana myös valkoisena levynä tunnetaan. Ja tuskin kauheasti menee metsään, jos veikkaa, että kokonaan akustiset musta ja valkoinen albumi ovat myös musiikillisesti samankaltaisia.

Kolme sointua ja totuus. Klassisia rock’n’roll-, blues- ja folk-kaavoja uusiksi lauluiksi pyörittävä Black Album ei liene sisällöltään kovin yllätyksellinen. Peitsamo kuuluu kuitenkin draaman ja ajattoman huumorin nimeen vannoviin vanhan liiton lauluntekijöihin. Siksi biisejä jaksaa kuunnella yhä uudelleen. Mies on lisäksi niin täysillä (vaikkakin todennäköisesti pilke silmäkulmassa) mukana kaikissa villityksissään, että hänen uskottavuutensa ei kompuroi, vaikka hän levittää yhtä aikaa sekä kommunismin että Jeesuksen ilosanomaa.

Ja kaiken takanahan ovat hyvät biisit. Peitsamon tapauksessa heikoimmistakaan vedoista ei ehdi pahemmin sydämistyä, kun tietää laulun loppuvan pikaisesti. Kaksikymmentä raitaa kellotetaan tuttuun tyyliin reilusti alle 40 minuutin. Kansivihkoon sinänsä ansiokkaasti painetuista sanoituksista puuttuu muutamassa tapauksessa kokonaisia osia ja säkeistöjä, mikä kertonee omaa kieltään laulujen lopullisen muodon syntyhetkestä. Kitaran äänittäminen, miksaus ja masterointi ei taida viedä ihan kymmentä studiopäivää.

Tapansa mukaan Peitsamo kirjoittaa lauluja aiheesta kuin aiheesta. Pääasiassa liikutaan kuitenkin kristinuskon, alkoholin ja kulkuneuvojen pyhässä kolmiyhteydessä. Ajatus Jeesuksesta kyyditsemässä Karia Cadillac-ruumisautolla taivaaseen on Fingerpori-tasoa ja uskomattoman tarttuva Samlingsparti luktar illa –vaalibiisi laittaa otsakkeen mielipiteen nerokkaasti flickvän Gunillan piikkiin. Levyn komein saavutus taitaa kuitenkin olla The Madness of the Cross –folk; täydellinen pop-laulu alle puoleentoista minuuttiin.