Jimi Hendrix: Valleys Of Neptune

Legacy

1960-luvun loppu on todennäköisesti rockmusiikin mytologisoiduin aikakausi. Myyttiset ajat eivät kuitenkaan ole mahdollisia ilman kunnon sankareita. Ja mikäpä olisi myyttisempi kuin nuorena tapaturmaisesti kuollut kitarasankari? Esimerkiksi sellainen kuin Jimi Hendrix, jonka jälkeenjääneen nauhamateriaalin tuotteistamista on harrastettu jo sen liki neljäkymmentä vuotta. Koska miksipä ei: kun myytti on kuolematon, ei se tee poikkeusta levykaupassakaan. Hendrixin kuoleman jälkeisinä vuosina musiikkinsa oikeudet (ja oikeudenomistajat) olivat sekaisin ja ajatus niistä lukuisista Hendrixin ansaitsematta jääneistä miljoonista eittämättä kutkutti useampaa yrittäjämieltä julkaisemaan onnettomia ja vähän vähemmän onnettomia Hendrix-levyjä. Vaan sitten tuli 90-luku ja fanit saivat tottua uuteen komentoon: Jimin sisarpuoli Janie otti tehtäväkseen hankkia levinneet Hendrix-oikeudet yhteen, ja keskittyä miehen perinteen parempaan vaalimiseen. The Authorised Hendrix Family Edition -luokittelulla varustetut julkaisut takasivat että fanit vihdoin pääsivät nauttimaan virallisemmista Hendrix-levyistä kuin aiemmin.

Tuoreen Valleys of Neptunen kannessakin on tällainen papukaijamerkki. Tarjolla on kahdella eri basistilla varustetun trion – Experience-miehet Mitch Mitchell ja Noel Redding sekä myöhemmissä sessioissa Hendrixin kanssa riitaantuneen Reddingin korvannut Buddy Cox – 12 lohkaisua pääosin vuodelta 1969, jolloin Electric Ladylandin sessioista toipuva Experience haki jatkoa menestykselleen ja haisteli vähän uusia tuulia. Mukana on tuntemattomia mutta myös tuttuja Hendrix-vetoja aiemmin julkaisemattomassa muodossa – ei siis kokonaista levyllistä uusia biisejä, kuten on annettu ymmärtää.

On jännää, että sinänsä mainion ja kohtuullisen seikkaperäisenkin selvityksen levytysten taustoista tarjoava John McDermott puhuu Hendrixin luovimmasta taiteellisesta kaudesta. Voihan se tietenkin niinkin olla, mutta todisteita siitä ei tälle levylle ole juuri eksynyt. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että levyllä on kaksi lainabiisiä? Tai siitä, että se letkeys joka luo tästä tusinasta kokonaisuuden, johtuu mitä suurimmaksi määrin tallenteiden treeni- ja jammailuluonteesta? Mielenkiintoisinta tällä julkaisulla on pohtia, kuinka näin veikeästä lurittelusta on kehittynyt se tiukka, Band of Gypsyn kaltaiseen monipuoliseen mestariteokseen yltänyt kolmikko (Mithcell-Cox-Hendrix). Muutenkin haluaisi kuulla enemmän varsinkin Reddingin ja Mitchellin rytmistä ilotulitusta, niin kuin se esimerkiksi Creamin Sunshine Of Your Lovessa yhdessä perkussionisti Rocki Dzidzornun kanssa esitetään. Mutta, sattumoisin pääpaino on kitaran soitossa.

Sekin on ihan ok: paikoin Hendrix tuntuu nokkeluudessaan ylittävän jopa itsensä, mutta tässäkin suhteessa pitäisi painottaa hänen monipuolisuuttaan. Parhaita ovat nimittäin ne Neptunesin hetket, joista puuttuu se liian montaa Hendrix-standardia vaivaava pingoittunut kielenkireys. Valleys of Neptune on asianharrastajille varmasti yhtä olennainen Hendrix-julkaisu kuin mikä tahansa muukin. Satunnaiselle harrastelijalle albumi ei juurikaan tuo lisäarvoa Hendrixin musiikilliseen kuvaan. Ei se sitä toisaalta heikennäkään.