Laivue: Laivue

Ektro

Laivue kaartaa vinosti ja junnaillen, mutta pop-linjoilla. Näin otsikoitsin kolme vuotta sitten silloin kolme demoa julkaisseen jyväskyläläisyhtyeen haastattelun Desibelin Valokeilassa. Totuus ei ole aivan hirveästi muuttunut myöskään yhtyeen debyyttipitkäsoitolla, joka saattaakin olla popeinta linjaa mitä Ektron tarjonnasta on ikinä tullut vastaan. Toki rockaava junnaus on edelleen mukana mutta kokonaisuus on siitä huolimatta aika kevyttä ja – kuten saatteessakin mainitaan – melkoisen heleää poppia.

Yhdeksän kappaleen kokonaisuuteen mahtuu niin Saattoväen jykevyyteen asti kasvatettavaa psykedeliakaarta kuin avausraita Kaarnalaivueen kuulasta aa-attelua. Lähes seitsenminuuttinen Ne tulivat aavikolta pitää sisällään niin kipakkaa noiserockia kuin haaveilevaa heleyttä – muodostaen aineksistaan melko eeppisen kokonaisuuden. Siinä missä Laivueen musiikki polveilee kepeähkösti mutta samaan aikaan myös kiivaasti ja välillä jopa mahtipontisesti, myös yhtyeen sanoitukset poikkeavat perinteisestä tyttö tapaa pojan –diibadaabasta. Tarinoita kerrotaan ikään kuin ulkopuolisen tarkkailijan tai muistiinkirjaajan silmin. Ollaan irrallaan mutta ote on silti runollisuudessaan tunnelmamaalauksen keskiössä. Painostavuutta niihin tuo aiheiden valinta milloin kauhukirjallisuudesta milloin sci-fistä – silti vailla varsinaista mässäilyä verellä tai suolenpätkillä. Tilanteelle luodaan puitteet, raadollisuuteen ei sorruta.

Ensin ajattelin että yhtyeen popmaisen kepeät ja heleät piirteet ovat samaan aikaan sekä persoonallinen vahvuus että haaste – miten luoda kevyistä aineksista kliimaksia junnaukseen? Pidemmällä kuuntelulla nelikon postrockista ammentavan jumituksen persoona nousee nimenomaan siitä että valleilu saa hengittää eikä se kaadu pelkän jylhistelyn kannettavaksi vaan kevyemmät puolet nostavat sen mielenkiintoisuutta ja koukukkuutta vähintään puolet lisää. Ja käännökset tehdään pehmeän sulavasti, ei töksähdellen. Mitä pidempi biisi, sitä värikkäämpään kliimaksiin ylletään, kuten lähes yhdeksänminuuttinen Vallan! todistaa. Valoisan kipakka Kurkistus pikkukaupunkiin nousee yhdeksi omaksi suosikiksi kiivaan poljennon ja avaran heleästi tulkitun mutta samaan aikaan aika tummasyisen tarinan yhdistelmällään – keveästä soinnutuksesta ja hymystä huolimatta ilmassa on piilevää uhkaa kuin Hitchcockin Linnuissa…

Laivueen kohdalla vinous ei ainakaan enää tarkoita kieroutta tai äkkivääryyttä. Toiminta on makoisalla tavalla harmonista eikä niin helposti tällaiseen pakettiin hiipivää pirullisuutta kuule juuri lainkaan. Laivueen debyytti onkin ehkä valoisinta post rockia mitä on tullut vastaan – sikäli mikäli sen haluaa ylipäätään post rockin junnaavaan kaukaloon lassota. Kaartavan kauneuden ja junnaavan heleyden palvonnassaan Laivue onnistuu luomaan erinomaisen debyytin.